keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Leikkaus ja päivät sairaalassa

Kamala sanahirviö tuo abdominoplastia... Vatsanpeitteiden korjausleikkaus? Vatsan kiristysleikkaus? Itse sanoisin selkokielellä, ylimääräisen ihon poisto vatsasta ;) Mutta sekin tietysti voi olla harhaanjohtava nimitys. Mikäli koet, että johdan harhaan, älä lue enempää ;)

Leikkauspäivä oli mukavasti maanantai. Edeltävä viikko ja viikonloppu oli mennyt hermoillessa. Välillä jännitettiin sitä, että miten nukutus ja kaikki menee, välillä siitä, että mitä jos minua ei leikatakaan!? Edellinen ilta meni vähän itkeskellessä, kuten leikkauspäivän aamukin. Jorvissa piti olla klo 14.30, laboratoriossa ja klo 15.00 piti mennä osastolle. Syödä ei saanut enää klo 9.00 jälkeen. Klo 9.00 - 13.00 välillä olisin saanut juoda 2 dl vettä tai mustaa kahvia. 

Viimeinen aamupala ;)

Itseni tuntien, olin jättänyt päivälle puuhaa; piti pestä pyykkiä, pestä astioita, siivota, vaihtaa lakanat ja pakata kampetta sairaalaan mukaan. Pienet päikkäritkin taisin nukkua, sillä itkeminenhän väsyttää suunnattomasti ;) Puuhasteluiden jälkeen suuntasin taksilla kohti Jorvia.

Labrassa käynnin jälkeen menin osastolle ja sielläpä olikin jokin hässäkkä päällä. Kerroin kuka olen ja ensimmäisenä kysyttiin, että oletko käynyt labrassa? Sanoin, että sieltä olen tulossa. Jokin sekaannus oli käynyt, sillä jostain syystä jossain oli merkintä, että olisi pitänyt käydä edellisenä päivänä (joka oli sunnuntai) labrassa, mutta ohjeistus minulle oli annettu, että samana päivänä. No, hetken siinä istuskelin osaston aulassa, jonka jälkeen minut ohjattiin huoneeseen, jossa mun vuodepaikka oli.

Huoneessa sain hienon leikkurin paidan (kaapu, joka sidotaan niskasta kiinni ja selkäpuoli on täysin auki) ja tukisukat (jotka ei ole sukat, sillä niissä on molemmissa päissä aukko). Siinä jäin sitten itsekseni pukemaan näitä vaatteita päälle ja tungin omia kamppeitani kaposeen kaappiin, jonka sai lukkoon. Jossain kohtaa joku huikkasi, että kirurgi tulee kohta käymään ja piirtelemään vatsaani. Eihän siinä muuta. Odottavan aika on muuten hiton pitkä. Olo oli melko jännittynyt ja vähän hölmistynyt, että siihen mut nyt jätettiin, yksinään.

Tovin päästä paikalle pyyhälsi herra kirurgi, joka esitteli itsensä, eikä näyttänyt minun silmääni kirurgilta :D Oli muodikas tukkapehko ja ruskeat silmät. Siinä hän sitten ensimmäisenä sanoi, että leikkauspaidat veks ja alko piirtelemään. Välillä sitten sängylle selälleen ja lisää piirtelyä. Sen jälkeen käytiin läpi leikkauksen riskit ja tulehdusmahdollisuudet. Edelleen oltiin kumpikin sillä kannalla, että leikkaus tehdään.

Paikalle saapui leikkaussalin hoitaja ja kirurgi lähti siitä yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Leikkaussalin hoitajan kanssa sitten keskusteltiin tukisukista, jotka oli ihan viturallaan jalassa :D Laitettiin sukat oikein jalkaan ja käytiin läpi vielä viimeiset asiat. Siitä sitten hoitaja haki mulle aamutakin, ettei pers vilku, otti sängyn haltuun ja mää käpöttelin vieressä, mentiin siis leikkaussaliin.

Leikkaussalissa oli muistaakseni pari hoitajaa lisää ja hetken päästä siihen paikalle tuli anestesialääkärikin. Minä kapusin leikkauspöydälle ja alkoi melkoinen tohina. Anturia sinne ja tänne, kanyylia kämmenselkään, mittailtiin verenpaineita ja vaikka mitä tohotusta. Sanottiin, että pitää sanoa, jos joku on huonosti tai häiritsee, koska pitkään tulen siinä pötköttämään. No enhän mä siinä oikein osannut mitään sanoa, kun olin vaan hämmentynty ja jännittynyt. Anestesialääkäri mulle sitten tokaisi, että miksi et sanonut mitään, nämä johdothan täällä roikkuu kaulan päällä?! :D No en minä tajunnut! ;)

Kaikki alkoi olemaan kunnossa ja minä siinä pötköttelin. Anestesialääkäri kertoi antavansa jotain lääkettä ja seuraavaksi sanoi sitten, että tämän jälkeen käyt unille ja nähdään sitten myöhemmin. Seuraava havainto mulla oli heräämössä, kun tuntui, että ystävä olisi ollut mua herättämässä. Todellisuudessa herättäjä oli hoitaja, joka oli samanoloinen, kuin eräs ystäväni. :) Siinä sitten kyseltiin kiputilanteesta, joka ei ollut hurja, mutta sain silti lisää lääkettä. Seuraava kysymys oli vessahädästä. Pikkuisen olis pissittänyt, mutta ehdotettu alusastia ei ollut houkutteleva, joten lupasin pidätellä osastolle asti. :D Jos en ihan väärin muista, niin mut heräteltiin heräämössä klo 19.20. Osastolla olin sitten n. 1,5 h päästä.

Olo oli väsynyt, mutta ensimmäisenä piti pyytää hoitajilta puhelin kaapista, että voisin informoida lähimpiä, että hengissä ollaan! :) Siinä sitten jonkun hetken lähettelin sekavia viestejä, kunnes hoitajat tulivat kyselemään syömisestä. Olo oli etova, joten ei paljon tehnyt mieli muuta, kuin juoda. Jossain kohtaa vihdoin tuli se hetki, kun kyseltiin, että olisikos vessahätä ja olisinko valmis nousemaan sängystä. Minäpä nousin, hoitajien ja kivun saattelemana. Pääsin vessaan ja olin jo nousemassa pöntöltä ylös, kun humps vaan, pyörryin ja päädyin lattialle. Aika äkkiä sieltä virkosin, mutta joutuivat soittamaan kolmannenkin hoitajan apuun. Vessa oli niin pieni, että heidän piti yrittää hilata mut lakanan avulla ulos ensin, ennenkuin saivat mut ylös ja sänkyyn (joka oli tuotu lähemmäs vessaa). 

Siellä minä sitten koitin nukkua, kun tunnin välein joku kävi tarkastelemassa mun vointia. Hoitajat kertoivat, että olivat joutuneet soittamaan lääkärillekin ja verenpaineita mittailtiin pitkin yötä ja verikokeitakin käytiin ottamassa. Verenpaineet oli hurjan matalat, mikä oli yksi syy siihen pyörtymiseen.

Leikkauksen jälkeisenä aamuna otettu todistusaineisto ;)
Pitihän se todistaa sitten kaikille, että hengissä ollaan aamusella ja ottaa selfie sairaalassa. ;) Tässä kohtaa oli jo ensimmäinen aamupala syötynä (kiltisti söin kaiken: vellin, sämpylän ja sämpylän päälliset). Tuon jälkeen pitikin yrittää uudestaan vessaan ja sekös vähän jännitti yöllisen seikkailun jälkeen. Hoitajan avustuksella mentiin taas ja sänky hilattiinkin suoraan jo siihen vessan oven eteen. Siitä sitten nousin ylös, kävin tarpeilla ja noustessa alkoikin tuntua taas siltä, että vintti pimenee. Istahdin takaisin pöntölle, ja hoitsu soitteli kelloa, niin saatiin toinen apuri siihen. Nousin uudestaan ylös ja vintti pimeni. Seuraavan kerran tajusin olevani siinä vessan edessä sängyllä. Sähäkkää ja hienoa toimintaa hoitajilta! :)

Päivän aikana kirurgi kävi minua katsomassa ja kertoi, että kaikki oli leikkauksessa mennyt oikein hyvin. Sanoi suoraan, että samana pävänä ei kotiin lähdetä, kun dreenit erittää vielä niin kovasti, mutta katsotaan huomenna uudestaan. Sen jälkeen hoitajien kanssa vaihdettiin mulle leikkauskaavun tilalle ihanat sairaalavaatteet. Loppupäivä menikin melkein pötkötellessä linkkuasennossa (sängyn pääty hieman korotettuna ja polvien alla tyyny) ja syödessä. Päivällistä uskalsin jo syödä istualteen sängyn reunalla, kuten kuvasta näkyy :) Vessakäynnitkin siinä helpottui, kun sai syötyä ja sen myötä lisää energiaa, eli ei enää pyörtymisiä ;) Ensimmäisen päivän iltana ystävä kävi myös viihdyttämässä minua, eli istuskelemassa ja katsomassa, kun mä torkun ;)


Toinen päivä olikin vähän eri tavalla tapahtumarikas. Ihanat hoitajat kävi siinä taas pyörimässä ja juttelemassa. Yksi hoitajista kyselikin, että mikä ajatus on kotiin lähtemisestä ja sanoin, että ei kyllä ihan hurjasti houkuttele vielä. Olo oli vielä hutera ja tuntui siltä, etten haluaisi olla muiden taakkana. Lääkärikierrolla sitten kertoivat, että en lähde vielä kotiin, mutta luultavasti huomenna. Kierron jälkeen suuntana oli suihku, mutta sitä ennen kurkattiin ensimmäistä kertaa tram-vyön alle, joka minulle leikkauksen jälkeen oli laitettu. Kyseessä on siis vyö, joka tukee keskivartaloa ja se pitää olla melko tiukalla, jotta siitä hyötyä on. Mitä sieltä vyön alta sitten paljastui? ;)

Ylempi kuva otettu 18.9.2017, alempi kuva 21.9.2017.

En meinannut uskoa. Aluksi en meinannut uskaltaa katsoa, mutta onneksi katsoin ja onneksi otin kuvan! Jumankauta! MUN RÖLLIT ON POISSA! <3 Mun napa on siellä, missä sen pitääkin! Uskomatonta! :D

Suihkusta selvisin hengissä ja sen jälkeen sitä olikin aika uupunut, niin pötkötellessä se vähän siinä meni. Hoitajat ja fysioterapeutti kävi hätyyttelemässä mua liikkeelle ja lupasin lähteä, kunhan ystävä saapuu minua katsomaan, niin saan lenkkiseuraa. Hurjasti käveletiin kahdesti osaston ympäri, hyyyyvin rauhassa. Hiki ei saa tulla, eikä oikein tarvitsisi hengästyäkään ;) Illemmalla kävin vielä yhden lenkin itsekseni, kunnes oli iltapalan ja unen aika.

Kolmannen yön jälkeen olo oli sellainen, että uskalsin jo ajatella kotiin lähtöä. Tosin, en olisi dreenien kanssa halunnut lähteä ja sen kerroin lääkäreillekin. Toinen dreeni poistettiin ja lähdin loppujen lopuksi kotiin vain yhden dreenin kanssa. Ällötti kuitenkin ajatus, että pitäisi seurailla dreenin eritystä ja vaihdella niitä pusseja siihen, YÖK! Mutta vaihtoehtoja ei ollut, joten siitäkin selvittiin ;)

Ystävä tuli minua kesken työpäivän noutamaan ja kiikutti apteekin kautta äipän hoiviin. Apteekkiin humpsahti 70 euroa, kun piti ostaa särkylääkettä, antibiootteja sekä verenohennuslääkettä. Pieni hinta siitä, että mä säilyn hengissä ;)

Tältä näyttää tyyppi, joka on päässyt sairaalasta, on hyvässä lääkityksessä ja usean päivän sisällä olon jälkeen pääsee nauttimaan raikkaasta ilmasta!

Toipuminen alkakoon! :)

Puoli vuotta hujahti... Leikkausta edeltävä konsultaatiokäynti

No juu-u. Niin se aika menee. Edellinen teksti tuli helmikuun lopussa ja haipakkaa tässä onkin sen jälkeen pitänyt. Koulu, työ ja muu elämä on pitänyt hyvin kiireisenä... Vähän liiankin. Kesälomalla sentään hetken ehti hengitellä. 

Olin kesäloman jälkeen, heinäkuun loppupuolella, ensimmäistä päivää töissä ja puhelimet töissä pirisi, asiakkaita lappasi sisään ovista ja ikkunoista. Aivan hullu kiirepäivä ja huomasin, että henkilökohtainen puhelin soi, mutta ei vaan ehdi vastaamaan. Sitten puhelimeen tuli kunnon vanhanajan tekstiviesti. Sitäkään en ehtinyt lukemaan, ennen lounastaukoa. Viesti oli leikkausjonon hoitajalta, jossa oli soittopyyntö. APUA! 

Minä sitten soitin... Mukava hoitaja vastasi puhelimeen ja kertoi, että olisi leikkausaikaa tarjota, elokuun puolessa välissä. Tiesin, että osa työkavereista on lomalla vielä tuohon aikaan ja mun poissaolo siihen, olisi aiheuttanut muille kohtuuttoman suuren työtaakan. Totesin mielessäni sitten, että ihmisiä me kaikki ollaan ja voin ihan reilusti kysyä, että olisikos mahdollisuutta myöhempään ajankohtaan. Myöhempi ajankohta löytyi. Saimme hoitajan kanssa asian sovittua ja postia luvattiin lähettää perään, jotta saan asiat myös kirjallisena.

Kun tuo posti kotiin saapui, alkoi asiat konkretisoitumaan mielessäkin. Jumankauta, minä ihan oikeasti pääsen sinne leikkaukseen!


Sitten alkoikin tuska ja ahdistus liittyen painoon. Voin kertoa, että kun on liian paljon tekemistä ja liian vähän aikaa, saa siinä melkoisen stressin aikaan. Kun on stressiä, niin meikäläisellä se paino ei vaan tipu, vaikka mitä tekisi. Siitä muutaman kilon painon pudottamisesta oli sovittu helmikuun konsultaatiokäynnillä. Toki, kun on muutenkin stressiä, niin piti alkaa itseään ruoskimaan tästäkin asiasta. Söin fiksusti, liikuin, nukuin ja tein kaiken oppikirjojen mukaan. Mieli ei ollut kovin hilpeä, kun tuntui, että olen maailman epäonnistunein ihminen, kun en kaiken päälle saa sitä painoa tippumaan.

Itkuisena, stressaantuneena ja väsyneenä suuntasin elokuun lopulla tuonne varatulle käyntiajalle. Ensinnäkin, aikataulut olivat myöhässä, jouduin odottamaan aikaani melkein 1,5 h (näissä kirjeissä aina lukee, että varaa aikaa useampi tunti, sillä aikataulu voi venyä). Siinä kohtaa sitä alkoi olla jo niin turhautunut, että ei osannut enää edes jännittä. Minut vastaanotti oikein ihana hoitaja. Hän kertoi, että plastiikkakirurgi oli työlomalla, eikä tänään ole koko sairaalassa paikalla. Hoitaja huolehtii tästä käynnistä ja on yhteydessä kirurgiin tarvittaesa.

Ensimmäisenä sitten kerroin, että minua vaivaa se, että paino ei ole tippunut ja pelkään, että leikkaus jää kokonaan väliin sen vuoksi. Hoitaja rauhoitteli ja sanoi, että käydään ensin nämä muut asiat, kuten verikokeiden tulokset yms. ja ollaan sitten yhteydessä kirurgiin puhelimitse. Hoitaja halusi myös mitata verenpainetta ja ai kamala, kun tuli mieleen kaikki entisen ajan verikokeiden mittaukset. Mittauslukemat oli ennen aina ihan kamalia ja aikanaan söin verenpainelääkettäkin. Verikokeiden tulokset oli kuitenkin vain hieman koholla, joka varmasti johtui kokonaistilanteesta ;)

Hoitaja soitti sitten kirurgille ja kertoi tilanteesta. Kirurgi kysyi, että poltanko tupakkaa, johon pystyin ylpeänä huudahtamaan, etten ole koskaan maistanutkaan! :) Hoitaja vastaili kirurgin kysymyksiin ja yksi vastaus oli: "Ei hän nyt minusta mitenkään erityisen obeesilta näytä." :D Kirurgi pyysi, että otetaan vielä uudet kuvat ja kun kaikki muuten on kohdallaan, niin kuvien tarkastamisen jälkeen hän tekee viimeisen päätöksen. Hoitajan puheista tuosta puhelusta jäi kuitenkin positiivinen kuva. Mikäli loppuviikon aikana ei tulisi puhelua, leikkaus tehtäisi ja saapuisin leikkauspäivänä sovitusti Jorviin.

Olo tapaamisen jälkeen oli tavallaan huojentunut, mutta samalla sitten vähän pettynyt. Asiaa piti vieläkin jännittää, että tapahtuuko se oikeasti. Loppuviikko oli kuitenkin onneksi ohjelmaa täynnä, joten asiaa ei hurjasti ehtinyt miettimään. Viikko hujahti ja puhelua ei tullut. Sen päätelmänä leikkaus tehtäisi! Asiaa ei toki voinut uskoa niin helposti, vaan piti maalailla kaikki kauhukuvat ja olla varma, että varattuna päivänä leikkaus voisi vielä peruuntua... 

Mieli edelleen jännittyeenä, stressaantuneena ja hieman ahdistuneenakin jäin odottelemaan tulevaa.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Konsultaatiokäynti

Tänään oli jännä päivä! Vihdoin oli aika konsultaatioon ylimääräisen ihon poistosta, kunnallisella puolella. Onneksi on ollut viime aikoina tarpeeksi tekemistä, niin ei ole paljoa ehtinyt asiaa ajattelemaan :) ...ennenkuin viikonloppuna, joka oli pyhitetty koulutehtäville. Kyllä mä niitä koulutehtäviäkin tein ;)

Tänään sitten aamusella ajelin ystävän työpaikalle, nappasin ystävän kyytiin ja ajettiin siitä Jorviin. Aavistuksen hiljainen matka oli, jännityksen myötä. Mikä sitten jännitti? No, paino oli noussut muutaman kilon (ei mitään räjähdysmäistä nousua) ja mitä, jos ne onkin ihan kamalan tiukkoja asian suhteen? No, siihenkin on ratkaisu; aletaan säästämään, kyllä yksityisellä puolella tehdään rahalla vaikka mitä ;) Tai mitä, jos ne lynkkaa mut ihan kokonaan, kun ei mun löysä iho ole sellainen täysin tyhjä pussukka? Mitä, jos mä en ole niiden mielestä tehnyt tarpeeksi? 


Ai pikkusenko jännitti odotushuoneessa? :D

Sitten tuli se hetki, kun meikäläinen kutsuttiin sisään. Ystävä totesi vieressä: "Heippa!" Johon minä rääkäisin: "No sä tuut kyllä mukaan! Mä tarviin toiset korvat, kun en kuitenkaan muista mitään, mitä sanotaan!" Hoitaja naureskeli siinä ja tokaisi: "Juu, mukaan vaan!" :D Siinä me sitten mentiin, peräkanaa kaikki kolme :)

Vastassa oli nuori naislääkäri. Mukavan hymyn ja olemuksen kanssa. Kyllä hän taisi oikein esittäytyäkin, mutta multa meni nimi ihan täysin ohi :D Se jäi mieleen, että hän on erikoistuva lääkäri. Hän kertoi lueskelleensa mun lähetettä ja kehui, että olen tehnyt ison työn. Keskusteltiin siitä, milloin olen painonpudotuksen aloittanut ja miten tähän on päästy. Ihanaa oli, kun ensimmäistä kertaa joku sanoi, että hieno elämäntapamuutos :) Nyt ei puhuttu laihdutuskuurista, dieetistä tai projektista! Nyt puhuttiin uusista elämäntavoista :)

Sitten kiipesin vaa'alle ja laskeskeltiin BMI:tä. Käytiin läpi asioita siitä, että mitä, jos minut leikattaisi, minkälainen leikkaus olisi (tällaiset leikkaukset on aina isoja), minkälainen tiimi leikkaukset suunnittelee ja toteuttaa ja puhuttiin odotuksista. Kerroin, että en odota, että moisen leikkauksen jälkeen peilistä katsoo mikään missi tai malli. Mä odotan sitä, että peilistä katsoo takaisin ihan tavallinen minä, jonka ei tarvitse hävetä roikkuvaa ihoa tai ahdistua siitä, vaan voi hyväksyä itsensä ja olla entistä onnellisempi ja vihdoin tyytyväinen itseensä. Lääkäri totesi, että mulla on ihan realistinen ajatus leikkauksen lopputuloksesta :)

Sitten katsottiinkin jo vatsaa. Sen jälkeen lääkäri heti sanoi, että hän ei näe mitään ongelmaa asiassa, hän olisi kyllä hyvinkin sen kannalla, että minut kannattaa leikata. Olen vielä nuori ja hyötyisin leikkauksesta hyvinkin paljon. En meinannut tajuta! Lääkäri ihan oikeasti sanoi olevansa sen kannalla, että mut leikataan!!!! APUA!!! Hymyilin vain hölmönä leveää hymyä ja koitin skarpata, että kuuntelen myös kaiken muun, mitä lääkärillä on sanottavaa... :D Lääkäri katsoi vielä selkäpuolellekin ja sanoin, että hänen mielestään selän puolelta ei tarvitse leikata mitään ja se, mikä lääkärin sanomisesta jäi erityisesti mieleen: "Mun mielestä sulla on kaunis selkä." Hih, hassua :D

Samalla keskusteltiin siitä, miten leikkaus toteutetaan, millainen arpi tulisi ja elämästä leikkauksen jälkeen. Leikkaus tulee tosiaan olemaan iso ja arpi tulee olemaan kyljestä kylkeen. Leikkauksen jälkeen ollaan päivä tai pari sairaalassa, riippuen siitä, kuinka toipuminen lähtee etenemään. Leikkauksen jälkeen on 4-6 viikon sairausloma ja silloin ei kyllä mitään riekkumisia sallita. Sairaalassa käydään fysioterapeutin kanssa läpi, miten esim. noustaan sängystä kyljen kautta. Toipumisen aikaan pitää elellä herrasnaisen elämää. Heti kotiin päästyä ei saa nostella painavia asioita, korkeintaan maitopurkkia ja ihan pieniä lapsia :D Juurikaan mitään ei saa itse tehdä, vaan esim. kauppaan saa lähteä mukaan, mutta kauppakassia ei saa kantaa :D Hikitreeniä ei saa tehdä. Kevyesti kävelylle saa lähteä, kunhan vointi sallii. Tuo toipumisaika tulee olemaan meikäläiselle haaste, kun on niin hiton vaikeaa olla paikoillaan. Tiedän kuitenkin, että mulla on tarvittaessa muutamakin vahti, joka pitää huolen, etten tee liikaa :)

Tässä välissä hoitaja oli kutsunut lääkärin pyynnöstä paikalle kuvaajan ja sitten minä pyörin siinä kuvaajalle ilman paitaa, legginssit mahamakkaroiden alla :D Otettiin kuvia edestä ja sivusta ja takaa. Kädet ilmassa ja kädet alhaalla. Enpä ole ennen noin vähissä vaatetuksissa ollut kuvattavana, vatsa esillä ;) Mutta nyt se kuvaus nauratti, kun neljä ihmistä katsoo, kun yks pyörii ympyrää :D Lääkäri tosin taisi samaan aikaan aloittaa sanelun ;)

Kuvauksen jälkeen keskusteltiin leikkauksen aikataulusta ja lääkäri oli pahoillaan siitä, ettei tämä ole kiireellinen leikkaus, jolloin jonon pituus on 6 kuukautta. Tämä tarkoittaa siis sitä, että syksyllä pitäisi tulla kutsu leikkaustiimin tapaamiseen ja siitä sitten leikkaukseen. Tuli puhe myös peruutusajoista ja kerroin, että tämä on sen verran tärkeä asia, jolloin pystyn järjestämään asiat niin, että peruutusajan vastaanotto on myös mahdollinen :)

Täytyy sanoa, että kaikenkaikkiaan tuo konsultaatiokäynti oli kyllä ihan mahtava. Ei sellainen, kuin aina kunnallisen terveyspuolen käynneistä mielikuvaksi on tullut. Itseasiassa, viimeisen parin vuoden ajalta, jolloin olen kunnallisella puolella käynyt (terveyskeskuskäyntejä ja pari päivystyskäyntiä), on minulle jäänyt vain hyviä kokemuksia. Ehkä asiat on siis muuttuneet tai sitten mulla on käynyt hiton hyvä tuuri ;)

Käynnin lopuksi molemmat, sekä hoitaja, että lääkäri vielä kehuivat, että olen tehnyt hurjan ison työn ja olen kyllä leikkauksen ansainnut. Hassua :)

Tällaisen ne lykkäsi mulle kouraan, ennen lähtöä:


Perskele! Niin ne asiat vaan etenee! :D Nyt olo on huojentunut, väsynyt, mutta onnellinen <3

lauantai 4. helmikuuta 2017

Vuoden ensimmäinen postaus ja jymy-yllätys: Aika konsultaatioon ;)

Alkanut vuosi on ollut kiireinen. Aina vaan yhtä kiirettä. Kyllä se välillä ihan ärsyttääkin, mutta nyt olen opetellut ymmärtämään sen, että mä vaan olen tällainen kiiremagneetti ;) Opettelen siis hallitsemaan kaaosta :D 

Tämän kiireen aiheuttaja olen minä itse. Aloitin tammikuussa opiskelut. Tiesin kyllä, että työn ohessa opiskelu ei tule olemaan helppoa. Silti se työn määrä vähän yllätti. Päivät, kun menee töissä, niin illat ja viikonloput pitää painaa kouluhommia. Hurjasti houkuttaisi opintovapaan pitäminen, mutta rahallisesti se ei vaan tällä hetkellä toimi. Nyt siis koitetaan sovitella asiat työn lomassa sopivaksi :) Ihanaa on myös se, kun tietää, että tätä kestää se 2 vuotta. Eli asialle on jo päättymispäivä tiedossa, jos vaan jaksaa painaa :) 

...ja jaksaahan sitä, kun pitää itsestään huolta! Muistaa sopivassa suhteeessa levätä, syödä hyvin, liikkua jne... ;) Välillä on myös syytä mölliä sohvalla ja katsoa sitä telkkaria ;) Tänään aamu on kyllä alkanut näin:

Tarkkasilmäiset ehkä huomasivat nessupaketin.
Tokihan yksi flunssa pitää heti alkuvuodesta olla ;)

Viime viikon perjantaina sain jännittävän puhelun, kun olin töissä. Puhelu tuli toki omaan puhelimeeni ;) Sain puhelun Jorvin sairaalasta. Minulle soitettiin, että sairaalassa on minun lähetteeni ja heille oli tullut peruutusaika seuraavalle maanantaille, josko olisin päässyt sinne menemään?! Herranjumala! Puhelun aikana selasin kalenteriani ja totesin, että nyt maanantaille osuu sellaisia työjuttuja, mitä en vaan voi siirtää... Saatiin sinä puhelimessa kuitenki sovittua toinen ajankohta ja vielä tämän kuun aikana menen konsultaatioon :) IIIIIIIIIIIIK! 

Puhelimessa sanottiin, että saan vielä kirjeen asiasta kotiin ja sen mukana tulee tietoja, kuinka täytän netin kautta esitietolomakkeen heille. Tänään sen sitten tein, täytin sen esitietolomakkeen :) Täti puhelimen päässä oli varmaan vähän ihmeissään, kun moneen kertaan kiitin hänen soitostaan ja olin niiiiiiiiiiin tohkeissani ja iloinen :)

Tsih! Totta se on! :)
Tämä konsultaatiohan ei vielä takaa sitä, että ylimääräinen iho vatsasta tultaisi poistamaan. Mutta, pääsen ainakin kuulemaan, että mikä on plastiikkakirurgin kanta asiaan :) Positiivisilla mielin siis eteenpäin :) Tällä hetkellä menen siis hyvin realitisesti tuonne konsultaatioon, hieman niinkuin kuulemaan tuomiota :D En pelkää pahinta, mutta en myöskään odota liikoja. Ystävä onneksi lähtee matkaan, sillä kyseessä on melko iso juttu, oli päätös mikä tahansa, niin tukea tarvitaan :) Itselläni on kuitenkin jotenkin hyvin rauhallinen olo asian suhteen. Vaikka päätös olisi, ettei leikata, tiedän, että selviän siitäkin :)

Aurinkoa alkaneeseen vuoteen! Kohtahan se on jo kevät ja se aurinko alkaa paistaa ihan oikeastikin :)

lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuosi 2016 pakettiin

Vuosi 2016 alkaa olla lopuillaan. Vuosi on mennyt nopeasti, sillä ihan hurjasti on tapahtunut. Mitä kaikkea tänä vuonna on sitten tapahtunut?

- Putkiremonttipakoilua, elämää toisen nurkissa
- Konsultaatio yksityisellä puolella ylimääräisen ihon poistosta
- Polviongelmia
- Treenien muokkauksia
- Ruokavalion muokkauksia
- Psyykkistä väsymystä
- Muutto putkiremontin jäljiltä kotiin <3
- Hurjaa kiirettä töissä, joka onkin jatkunut ihan koko vuoden
- Pohdintoja siitä, kuinka tästä kaikesta tulee ja tehdään elämäntapa
- Ohjauksen lopettaminen
- Loma YKSIN ulkomailla
- Sinkkuelämän päättyminen ;)
- Lääkärikäynti kunnallisella puolella ja lähete konsultaatioon ylimääräisen ihon poistosta

Siinä noin pikaisesti koottuna tämän vuoden päivitysten sisältö ja vähän extraa ;) Loppuvuosi on mennyt vähien päivityksien kanssa. Kiirettä on pitänyt, se on totta, mutta paljon olen myös pohtinut, että mitä tänne kirjoittaisin. Kun ei ole ollut selkeää ajatusta, niin on ollut parempi olla hiljaa :)

Mitäpä mielessä nyt liikkuu? Viimeinen puoli vuotta on ollut aika huikeaa aikaa. Mä olen vähän vahingossa löytänyt rinnalleni ihmisen, jolle kelpaan ihan oikeasti sellaisena, kuin olen. Ihmisen, joka ei ole mun yläpuolella tai alapuolella. Ollaan ihan oikeasti samalla viivalla :) Ihminen, jolle on ihan ok, kun mä puputan hulluja määriä salaattia tai käyn aamutuimaan salilla. Ihminen, jonka keittiöön mahtuu myös mun keittiövaaka ;) Ihmisen, joka lähtee mun kanssa lenkille, uimaan ja on luvannut lähteä salillekin! Tosin, ei aamutuimaan ;) Mutta nyt tiedän, mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan, että kelpaan juuri sellaisena, kuin olen <3

<3

Treenattu on myös, kovastikin :) Pikkuisen on taudit vaivanneet (pari kamalaa flunssaa ja vähän vatsapöpöjä) ja polvikin oikutellut, mutta jossain kohtaa niiden kanssa tuli ihan toimeenkin. Kävin kimppatreeneissä tuossa marraskuun puolen välin jälkeen ja innostuin siellä sitten vissiin vähän liikaa, kun sen jälkeen polvi ei ole ollut entisensä. Kävin työterveyslääkärillä, jonka kanssa pohdittiin vaihtoehtoja. Meidän työterveyssoppariin kuuluu kaksi käyntiä erikoislääkärillä vuodessa. Mä kävin siellä ortopedillä alkuvuodesta kaksi kertaa, kun polvea tutkittiin ekan kerran. Päätettiin sitten kokeilla, auttaisiko kortisonipiikki - ei auttanut. Tällä hetkellä polvi ilmoittaa epäkuntoisuudestaan koko ajan. Jouluostoksia tehdessä meinasin jäädä kaupassa jumiin alahyllylle, kun hölmö kyykistyin sinne... Eli jatkossa, jos näätte jonkun kaupassa perä pystyssä, alahyllyjä tutkimassa, niin se oon minä! :D Tulin sitten siihen tulokseen, että aerobinen liikunta on toistaiseksi uintia tai vesijuoksua. Saa nähdä miten pitkään pää kestää ;)

Viikkoa ennen joulua oli sitten vähän muuttoapurin hommia ja reippaana siivoojana sain tiskipöydästä haavan itselleni. Ei muuta, kuin tikkiä sormeen ja pulikoimaan ei saanut mennä niin kauan, kun haava oli auki/tikki sormessa. Tikki on onneksi nyt jo poissa ;)



Uusi vuosi tuo mukanaan uusia kujeita! Alan opiskelemaan ylempää amk-tutkintoa, toki työn ohessa ;) Opiskelut kestää kaksi vuotta. Nyt sitten jännityksellä odotan, että mitenkäs paljon se tuo lisähommia, vaikka aihe onkin mielenkiinoinen :) Tästä päästään kivasti vuoden muihin suunnitelmiin; tarkoitus on opetella tasapainoilemaan asioiden ja tekemisien kanssa niin, että olen itse tyytyväinen :) 



Mukavaa ja leppoisaa vuoden vaihdetta! :)




lauantai 1. lokakuuta 2016

Lääkärikäynti ja lähete plastiikkakirurgille vol. 2

Vuosi sitten kävin terveyskeskuslääkärillä näyttämässä ylimääräisiä vatsamakkaroitani ja sain lähetteen plastiikkakirurgille. Kirjoittelin tuosta silloin tämän tekstin: Lääkärikäynti ja lähete plastiikkakirurgille. Lähete lähti, mutta se tulikin bumerangina takaisin ja siitä kirjoittelin tämän tekstin. Asia jäi kaiverruttamaan mieltäni ja sen myötä käytiin yksityisellä puolella konsultaatiossa. Tuon käynnin jälkeen ajatus oli, että menen omalla rahalla yksityisen puolelle leikkaukseen, tämän syksyn aikana. Ajatuksia tuosta konsultaatiokäynnistä voi lukea täältä.

Tämä vuosi ei ole sujunut ihan aiempien suunnitelmien mukaisesti. Paino putosi kyllä, mutta nyt kevään jälkeen töitä on tehty enemmän pään sisällä. Kesän aikana mua alkoi riepomaan ajatus siitä, että mä "joutuisin" maksamaan itse ylimääräisen ihon poistoon liittyvän leikkauksen. Järjellä ajateltunahan se on kyllä oikein hyvä sijoitus, mutta onhan se monen tonnin summa aika hurjan iso. Tietysti mä haluaisin kaiken mulle heti nyt! Mutta... 

...päätin kuitenkin varata ajan uudelleen terveyskeskuslääkärille. Aika oli viime viikon maanantaina. Ennen lääkärikäyntiä ystävä psyykkasi mua ja sanoi, että en saa vähätellä työtäni, vaan nyt kerron, mitä olen tehnyt ja painotan, miten helvetisti olen töitä tehnyt asian eteen. Hänen mielestään minä, jos kuka olen tuon leikkauksen ansainnut. Se tuntui kyllä hiton hyvältä ja antoi hurjasti tsemppiä lääkärikäyntiin <3 :)

Lääkäri sitten vihdoin kutsui minut sisään. Lääkäri oli sama, joka hoiti murtunutta jalkaani vuonna 2011 :D Hauska ylläri ;) Tällä kertaa lääkärin kohtaaminen ei ollut niin itkuinen, kuin edellisellä kerralla. Se kertonee siitä, että on vissiin aavistuksen parempi olla psyykkisesti :) Lääkäri kysyi, miksi olin paikalle saapunut ja minä kerroin hyvin rehellisesti ja avoimesti. Kerroin, että olin vuosi sitten käynyt samasta asiasta ja sain lähetteen, joka palautuikin yhtä nopeasti, kuin oli lähtenytkin. Kerroin mistä lähtien olen painoa pudottanut ja kuinka paljon sitä on lähtenyt. Kerroin, että ylimääräisestä ihosta on haittaa, fyysisesti ja psyykkisesti. Iho jää ikävästi väliin, kun tekee salilla tiettyjä liikkeitä. Juostessa se tuo omat haasteensa. Iho on herkkää ja napa hautuu edelleen. Pohdin myös sitä, että en halua loppuelämääni kantaa mukana etureppua, joka muistuttaa aiemmin elämässä tehdyistä huonoista valinnoista. Olen läksyni oppinut ja käynyt asioita paljon läpi. 

Lääkäri halusi toki vatsani nähdä ja minähän näytin. Keskustelimme siitä, että leikkaus olisi iso, jos sellainen tultaisi tekemään. Senhän toki jo tiesinkin, joten se ei yllättänyt. Lääkäri kertoi myös kohdanneensa vastikään ikäiseni naisen, jolle leikkaus oli tehty, joten tiesi sen olevan mahdollista. Kertoi, että hän kirjoittaa lähetteen ja oli sen kannalla, sillä olen hänen mielestään vielä nuori (JEEEEE!!! :D) ja leikkauksesta olisi minulle hyötyä, monella tapaa.

Kun tulin lääkärin huoneesta ulos, oli olo helpottunut ja hämmentynyt. Olin jotenkin aivan varma, ettei nyt edes laitettaisi lähetettä eteenpäin. Kun oikeasti tajusin, mitä lääkäri sanoi, tuli se itkukin sieltä. Onneksi mukana oli tärkeä ihminen, joka nappasi kainaloon, niin ei tarvinnut orpona pillittää ;) 

Lähete siis lähti eteepäin! JEEE! Kaiken hyvän lisäksi, seuraavana päivänä luin omakanta -palvelusta, että: Lähete oli vastaanotettu Jorvissa ja hyväksytty!!! Sairaanhoitajaystävältäni sitten kysyin, että tarkoittaako tuo nyt sitä, että pääsen jossain kohtaa ainakin konsultaatioon asian tiimoilta?! Sitä se kuulemma tarkoitti :) Eli nyt odotan aikaa. Vielä ei siis ole varmaa, pääsenkö leikkaukseen, mutta ainakin se asia selvitetään :)

Vaikka olenkin vähän sellainen KaikkiMulleHetiNyt -tyyppi, on mulla tällä hetkellä sellainen rauhallinen ja maltillinen olo tämän asian suhteen. Ajattelen, että asioilla on tarkoituksensa. Tällä hetkellä musta tuntuu siltä, että mä en olisi ollut henkisesti vielä valmis siihen, että tuo ylimääräinen iho olisi tämän syksyn aikana leikattu... Saati aikaisemmin. Ylimääräinen iho on aika iso osa minua. Ollut pitkään. Vaikka ylimääräinen iho on inhottavaa ja ällöttävää, on sen poisto kuitenkin iso muutos. Kun tässä on tämän minäkuvan muutosta ollut muutenkin ajoin vaikea ymmärtää ja hyväksyä, on hyvä varata aikaa myös tämän muutoksen hyväksymiseen. 

Kaiken muutoksen ja hyväksymisprosessien keskellä olen sitä mieltä, että selkäni on tällä hetkellä kroppani parempi puoli, päätin hommata sinne hieman lisää koristusta ;) Norsupoloinen on vielä hieman keskeneräinen, mutta kuvastaa minua ja elämääni. Ronsu saa värit pintaansa kuukauden kuluttua ja lupaan sitten julkaista uuden kuvan ;) Muttakun Hän on jo nyt niiiiin ihana <3 :)



keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Yksin lomalla ulkomailla :) Mitä siitä tuli?!

Keväällä pohdiskelin, että olisipas kesällä kiva lähteä jonnekin reissuun. Aurinko oli yksi ehto. Matkaseuraa mietin kovasti. Mietin aikaisempia reissujani. Toissa kesän reissu oli matkaseuran ja muidenkin puitteiden puolesta oikein onnistunut :) Sitä aikaisemmat reissut olivat jääneet kuitenkin mieltä harmittamaan. Kenen kanssa jaksaisin olla viikon samassa hotellihuoneessa? Kenen kanssa jaksaisin pohtia, minne mennään syömään? Tai mitä nähtävyyksiä käydään katsomassa? Mihin aikaan herätään? Milloin mennään rannalle? Kuka elelisi mun kanssa samassa rytmissä (herään aikaisin ja menen nukkumaan aikaisin)? ;)

Juttelin aiheesta useamman ihmisen kanssa ja muutama sitten tokaisi, että miksi et lähtisi reissuun yksin? Öh, minäkö? Yksin? Ulkomailla? Varovasti sitten kyselin muutamalta, jotka olivat yksin reissanneet, että millaista se on ollut? Vastaukset olivat tiivistettynä: "IHAN MAHTAVAA!" Jäin asiaa pohdiskelemaan, tutkailin matkoja ja mietin hintahaitaria ja mihin muka uskaltaisin lähteä yksin... Erään kurjan työpuhelun jälkeen päätin, että minä olen lomani ansainnut ja ostin matkan... Kaikista lomakohteista, TURKKIIN, Alanyaan! :) Ihan se turvallisin vaihtoehto? ;)


Viikkoa ennen reissua Turkissa olikin jo levotonta ja kyselinkin mahdollisuutta reissun perumiseen. Hinnasta en olisi saanut enää juuri mitään takaisin, joten... Ei auttanut, kuin pohtia enää sitä, että lähteekö vai jääkö kotiin. Juttelin taas asiasta monien kanssa ja osa sanoi, että jää ihmeessä kotiin ja osa taas, että tottakai sä lähdet.

...ja niin mä lähdin. Eräänä heinäkuun maanantain aamuyönä tilasin hullun jännityksen kera taksin ja lähdin lentokentälle. Lensin Turkkiin ja suuntasin Alanyaan. Yksin. 

Lentomatkalla päätin, että muutamalle matkanjärjestäjän retkelle lähtisin mukaan, jotta en vaan kökötä yksin hotellihuoneessa, ilmastoinnin alla... ;) Sen lisäksi matkanjärjestäjän puolelta oli tarjolla ILMAISTA ohjattua Crossnature -treeniä, kolme kertaa viikon aikana. Päätin osallistua myös niihin :)

Ensimmäinen päivä meni vähän hämmästellessä ja auringosta nauttiessa. Kävin myös oppaiden pitämässä infotilaisuudessa ja ostin ne pari retkeä sieltä. 


Toisena päivänä aamupalan jälkeen olikin suunta bussipysäkille, mistä lähdettiin päiväretkelle Sapaderen kanjonille ja Dimin tippukiviluolaan.


Sapaderen Kanjonilla
Harteikas naisturisti Dimin tippukiviluolan ulkopuolella :D
Päivän bussissa istumisen jälkeen illalla oli myös ensimmäinen Crossnature -treeni ja voin kertoa, että perille meni! Ihan mahtavaa hikoilua hyvässä seurasssa :) Treenin pystyi muokkaamaan omalle tasolleen sopivaksi, eli kerrottiin helpotettuja liikevaihtoehtoja, jos kunto ei ollutkaan huippuluokkaa :)

Keskiviikko alkoi aamulenkillä :)



Noin muuten päivä olikin shoppailupäivä, paikallisen oppaan kanssa. Erään ravintolan tarjoilija lähti vapaapäivänään oppaaksi, kun valittelin, että haluaisin shoppailla, mutta kun haluaisin katsoa rauhassa, enkä kestä sitä, että väkisin tyrkytetään ;)

HUPS ;)
Torstaina vuorossa oli rantaloikoilua ja illalla Crossnature -treeniä :)




Perjantaina aamusella, ennen aamupalaa, oli viimeinen ohjattu treeni. Mutta olipa vaan mahtavaa! Kaikkea sitä pystyykin oman kehon painolla tekemään ja niin, että varmasti tuntuu :) Perjantaina olo olikin kyllä niin piiskattu, että päivä meni levon kannalla. Lueskelin kirjoja ja pötköttelin. Nukuin päikkäreitä ;)

Yön aikana tapahtuikin vallankumousyritystä ja meikäläinen oli ihan paniikissa, kun mistään ei saanut mitään tietoa. Suomesta tuli ystäviltä viestiä, että onko kaikki ok? No hitostako minä tiesin, kun en tiennyt mitä tapahtuu?! Netti ei toiminut kunnolla yms... 

Huonosti nukutun yön jälkeen päätin kuitenkin nousta aamulla ylös ja uskaltautua aamupalalle. Mietin pitkään, lähdenkö ostamalleni meriretkelle vai en. Jotenkin rohkaistuin lähtemään ja päätös olikin oikeasti ihan paras. Siellä minä pötköttelin ja istuskelin melkein tyhjän paatin kannella ja nautiskelin auringosta ja siitä, että laivapojat yritti viihdyttää ;)

Tätä ei olisi tapahtunut muutama vuosi sitten ;) Minä, uimapuvussa, julkisessa kuvassa?!
Laivamatkan jälkeen tallustelin hotellille, otin pienet tirsat ja kävin vähän rannalla katselemassa auringonlaskua :)

Kleopatra Beach
Olin päättänyt, että joku aamu kiipeän Kale-kukkulalle katsomaan auringonnousua. Tein sen sunnuntaina. Valitettavasti valitsin sen ainoan pilvisen aamun... :D Mutta 5:30 heräsin ja klo 6 olin jo matkalla Kalen päälle ;)



 
Aamupalan jälkeen menin sitten toisen ravintolan tarjoilijan kanssa kahvittelemaan, kun minä kerta olin niiiiiiiiin ihana. Pyysin häneltä apua, koska olin ylittänyt itseni ja mulla on välillä ollut vähän tapana tällaisista itselleni tärkeistä asioista tehdä pysyviä muistoja. Me lähdettiin hänen tuttavansa tatuointiliikkeeseen kyselemään hintoja ja varaamaan aikaa :) 

Päivä meni vähän hämmennellessä, että loma on lopussa ja jännittäessä seuraavan päivän tatuointiaikaa :) Päivä kului myös pakatessa (kaikki mahtui mukaan!!). Näin olin valmis viimeisen päivän koitokseen ;)

 

Toisen kummilapsen nimi löysi oikealle paikalleen vihdoin :) Kukka ilmestyi hartiaan muistoksi itselle siitä, että olin rohkea ja lähdin yksin reissuun, jossa selvisin myös vallankumouksesta ;)

Reissu oli kaiken kaikkiaan oikein mahtava! Vaikka jännitti aluksi, niin se meni ohi :) Sain tehdä juuri niin, kuin itse halusin. Mennä paikkoihin, joihin halusin mennä tai olla menemättä. Söin fiksusti ja hyvin, liikuin paljon ja nautin auringosta (hullujen suojakerroinrasvojen kanssa) :) En palanut, mutta palasin kotiin monta kokemusta rikkaampana :) Lähtisin koska tahansa uudestaan!

Miksi mä tästä sitten kirjoitin? Mä en olisi ikinä uskonut, että lähden yksin reissuun. Muutama vuosi sitten olisin jäänyt taatusti kotiin. Itsensä voi ylittää monella tapaa ja moni asia on yhteyksissä toisiinsa! Koska olen muuttanut elämääni monella tapaa, olen oppinut uskomaan itseeni ja tässä sitä nyt ollaan! Itsevarmana ja itsenäisenä ;)