keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuosi 2014 - mitä kaikkea siihen on mahtunut?! :)

Vuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Vuosi on ollut tapahtumarikas ja samaan aikaan tuntuu, ettei mitään niin järin ihmeellistä ole tapahtunut, sillä elämä on asettunut uomiinsa ja tuntuu varsin mukavalta.

Vuodet ennen tätä ovat olleet aika kiireisiä. Vuosina 2001 - 2009 olen opiskellut ja käynyt iltaisin töissä. Ensin suoritin merkonomiopintoja ja ylioppilastutkinnon. sen jälkeen opiskelin sosionomiksi. Vuodet 2010 - 2011 kävin vain päätoimisesti töissä, mutta täytin illat muista huolehtimisella. 2012 - 2013 kävin päivät töissä ja illat olin jälleen koulussa. Tuolloin toteutin unelmaani ja opiskelin parturi-kampaajaksi. Näytin itselleni, että pystynpäs myös tähänkin, jos haluan ;) Vuoden 2012 loppupuolella aloitin myös vihdoin työpaikassa, jossa oikeasti viihdyn ja saan tehdä sitä, mistä tykkään ja missä olen myös hyvä.

Viimeisin opiskelu, vaikka antoisaa olikin, oli myös asioiden käsittelyn pakoilua. Olin elämässäni hukassa, enkä tiennyt mitä tehdä. Toisaalta, ei tarvinnut ajatella turhaan, kun vaan meni ja teki asioita. Sitten taas oppi arvostamaan sitä vapaa-aikaa. Uuden työpaikan löytyminen on auttanut elämässä eteenpäin.

Vuoden 2014 aikana olen oppinut arvostamaan itseäni. Olen oppinut asettamaan itseni etusijalle, kukas muu sen tekisi, jos en minä itse? :) Olen oppinut syömään. No okei, olen oppinut syömään OIKEIN! Syömisen jalo taito minulla on aina ollut ;) Olen oppinut nauttimaan liikunnasta ja punttien (ei housun) nostamisesta. Olen oppinut, miten moni asia vaikuttaa omaan oloon.

Olen oppinut arvostamaan vielä enemmän niitä elämän pieniä iloja; rauhallista viikonloppuaamua, iloisia hetkiä ystävien kanssa, sohvan nurkassa loikoilua, itsensä kanssa ajan viettämistä, vastaan kävelevän ihmisen hymyä, pöljäilyä perheen kanssa.

Olen oppinut, ettei maailma kaadu, vaikka aina ei kaikessa olisikaan niin paras ja täydellinen. Olen oppinut, että tärkeintä on se, että minulla on hyvä olla. Jos minulla ei ole hyvä olla, en pysty auttamaan myöskään muita. Olen oppinut itsekin ottamaan apua vastaan ja jopa pyytämään sitä! Olen oppinut olemaan rehellinen. Olen oppinut ylittämään itseni. Ennen kaikkea, olen oppinut olemaan oma itseni :) 

Vuosi 2014 on ollut täynnä muutoksia ja itsensä tutkiskelua. Välillä on hakattu päätä seinään ja tihrustettu itkua, mutta pääasiassa vuosi on ollut täynnä hymyjä ja hyvää oloa :)

Kiitos kaikille, jotka ovat olleet matkassani tämän vuoden aikana. Erityiskiitos Jeritalle! <3 Ilman sinua en olisi tässä, jatkamassa ilolla kohti ensi vuotta! :)





Mukavaa ja rauhallista vuodenvaihdetta sekä onnea ja iloa vuoteen 2015 toivottaen,

Minsku



torstai 25. joulukuuta 2014

Se S**TANAN suklaa.

Ihana joulu! Saa syödä, oikein luvan kanssa! :) Ihania suolaisia ruokia; kaloja, kinkkua, laatikoita. Sitten niitä makeita herkkuja; joulutorttuja (voitaikinaan tehtyjä, ehdottomasti!), suklaata, lisää suklaata, vähän englanninlakritsia, ainiin ja suklaata! Erilaisia suklaita! Paljon!

Mulla oli eilen kovat odotukset. Sovin itseni kanssa, että ensin syön aamupalan ja sitten vasta saan maistaa sitä suklaata. Terästäydyin vielä sen verran, että kävin aamutuimaan lenkilläkin ja sitten vasta on aamupalan vuoro. Olin kerännyt töistä (siellä on koko joulukuun ollut erilaisia suklaita tarjolla) yksittäisiä kappaleita eri suklaita jemmaan, jotta ei tarvitsisi ostaa omia ja voisin maistaa vain niistä. Siinä se kulhollinen erilaisia suklaita odotteli pöydällä. Ne oli laitettu pöytään aamulla ensimmäisenä. No, ensimmäinen suklaansyönti aikoihin, tämän nykyisen sosiaalisen median aikakaudella, piti toki ikuistaa. Pitää laittaa naama ja hiukset kuntoon ensin. Venytin siis vielä lisää, ennenkuin maistelin ensimmäiset suklaat. Sitten se hetki vihdoin tuli. Tosin, ennen sitä hetkeä mietin, että onkohan tämä fiksua lainkaan?! Mutta annetaan mennä, kun siihen nyt on "lupa".

Sopiva valaistus, äärimmäisen pitkän pohdinnan jälkeen sopiva suklaa (oli muuten sitä Fazerin ihanaa piparisuklaata) sormien väliin, kamera toiseen käteen, hampaat suklaaseen ja RÄPS. Mmmmmmmmm! NAM! Se oli niin hyvää! Ja kuvastakin tuli oikein hyvä.

Mä salaa odotin, että se suklaa olisi ollut aivan liian makeaa ja ällöttävää, niin ei! :( Voiko tämä olla ihan oikeasti totta, että suklaa maistuu näin hyvältä?! No, kun se ensimmäinen oli niin järjettömän hyvää ja kulhossa oli montaa eri laatua, niin pitihän niitä maistaa! 

Pöydällä olleista vaihtoehdoista valitsin, mitä maistan ensimmäisenä.


Ensin ajattelin, että muka ihan hillitysti vaan. Kyllä mä pystyn. Maistelen pari eri vaihtoehtoa ja sitten lopetan. Pahaan oloon asti ei saa syödä, eikä yhtään tiedä, millainen olo näistä muutenkaan tulee, niin ihan varovasti vaan. Yhtäkkiä huomasin, että olin syönyt kaikki nuo pöydällä olleet suklaat. Kyllä mä aluksi jopa vähän maistelin niitä ja hyviähän ne oli, paitsi tuo Geisha ei enää oikein sovellu mun suuhun. Ennen se oli yksi lemppareista!

Mä olisin voinut mättää sitä suklaata vielä kaksin käsin menemään, mutta onneksi järki huusi: "EI PAHAAN OLOON ASTI, PÄSSI!!!!". Oli pakko laittaa suklaat pois esiltä, kaappiin piiloon. Muuten mä olisin niitä syönyt koko ajan. Ihan kamala tunne! Ensin olet 9 kuukautta syömättä suklaata ja sitten et pysty itseäsi estämään, vaan sitä on pakko mättää ihan hulluna?! En mä mitään ole oppinut? Tuo suklaa on mulle riippuvuus, ihan samalla tavalla, kuin alkoholi jollekin toiselle.

Suklaan syönti on rankkaa ja otin sitten pienet päikkärit. Tunti hujahti helposti. Sen jälkeen vähän puuhasin eväitä matkaan (mulla oli vastuu meidän perheen salaattitarjonnasta) ja lähdin äidin luo. Autolle kävellessä huomasin, kuinka olo helpottui entisestään, kun lähti vähän liikkeelle. Täyden olon olin kyllä saanut itselleni aikaan, mutta ei missään nimessä huonoa oloa. Ehkä hieman epämukavan.

Jouluruokia osasin syödä fiksusti (kun lappasin sitä salaattia ensin puoli lautasellista). Niistä ei tullut liian täysi olo lainkaan. Sitten avattiin lahjoja ja pukki oli tuonut lisää suklaata. Namnam. No itsepä olin puhunut, että haluan Pandan juhlapöydän konvehtirasian. Sain, mitä halusin. Sitten oli tarjolla englanninlakritsia. Sitäkin olin halunnut! Ja juu, se maistui ja tuntui suussa juuri siltä, miltä muistelinkin. Hyvää oli. Mutta ei sieltäkään kaivannut muita, kuin niitä lakuja, missä on se valkoinen täyte sisällä. Toki muitakin piti maistaa!

Ilta meni ihan mukavasti ja vihdoin tuli kotiinlähdön paikka. Autollisena kuskailin porukkaa kotiin ja sen jälkeen ajelin hautausmaalle viemään pari kynttilää ja sitten kotiin. Telkkari JA suklaarasia auki. Pakkohan niitä suklaita oli maistella, kun niitä nyt oli! Mielessä kävi ajatus huomisen päänsärystä ja olosta, mutta ei se mitään, syödään nyt. Siinä Pandan rasiassa on muuten 9 eri vaihtoehtoa. Tietysti ne kaikki piti testata. Sen jälkeen sen ensimmäisen kerroksen jättäminen niin vajaaksi tuntui pahalta, niin pitihän ne loputkin syödä pois. Toisen kerroksen jätin toiseen ajankohtaan. Mielessä kävi jopa ajatus siitä, että heitän roskiin, niin ei tarvitse enää miettiä, onko sitä suklaata vai ei! Ja taas mulla oli täysi olo.

Pohdin, että ennenkin mulla oli se ongelma, jos joku herkku oli kaapissa avattuna, en voinut antaa sen olla, vaan se vaivasi mun mieltä niin kauan, kuin sitä oli. Senpä takia kai se roskiin heittäminen tuntui fiksulta ajatukselta. No, enpä heittänyt pois. Päätin kuitenkin jo eilen, että tämän päivän jälkeen en taas herkkuja hetkeen syö. 

Päänsärkyä mulle ei tullut. Ainut, mikä tuli, niin vatsa on toki vähän hassun oloinen (ei kuitenkaan ole edes vatsa sekaisin) ja tuntuu, kuin ei olisi nukkunut tarpeeksi, vaikka olen kyllä. Salaattia ja kevyttä oloa kaipaan jo.  

Ihan samaan tapaan, kuin aiemmin, en aio sokeria karttaa ja vältellä. Tästä joulusta opin, että minulla ei sitä kontrollia ja kohtuusmittaria ainakaan suklaan kohdalla ole, joten miksi aiheuttaa itsellensä turhaan niitä tilanteita, joissa joutuu itseensä pettymään? Nyt, kun on tehnyt vain muutaman päivän poikkeuksen, on helppo taas kieltäytyä. Toki voin tulevaisuudessa syödä herkkuja, mutta ne kaikki kirjaan kyllä kalorilaskuriin.

Niin, söin sen suklaarasian toisen kerroksen tänään, osittain tätä tekstiä kirjoittaessani. Se oli vähän niinkuin viimeinen ehtoollinen ;) Nyt mulla on salikamat jo päällä ja ajattelin lähteä tekemään jalkatreeniä. Katsotaan kulkeeko treeni hyvin, kun on eilen niin hyvin tankannut ;)


keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulu ja suklaa

283 päivää ilman sokeria. Melkoinen saavutus meikäläiseltä :) Nyt on näytetty itselleen, mihin sitä pystyy.

Tänään olen nyt syönyt pitkästä aikaa suklaata. Voin kertoa, että kyllä se vaan maistuu niin hiton hyvältä! Ihanaa makeaa, suussa sulavaa! NAM! :) Mutta tällä hetkellä onni on se, ettei tuota suklaata kyllä voi syödä onneksi samoja määriä, kuin ennen ;) Huomista päänsärkyä odotellessa... ;)



Ps. Vaaka näytti tänään 96,4 kg! Nyt on varaa  vähän syödä, ettei Jerita ala taas nostamaan kaloreita ;)

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

40 viikkoa parempaa elämää täynnä: uusia oivalluksia ja oppeja

Olo on ollut viikolla jo useamman päivän hyvä. Jeee! Flunssa on ohi! Yhteinen treeni Jeritan kanssa, vielä isompi JEEE! Niin, niinhän mä luulin. Treeniaamuna, torstaina heräsin kurkkukipuun ja jälleen kovin väsyneeseen oloon. No, olothan sitten jatkuivat perjantaina, kurkku oli vähän kummallinen, muttei kipeä. Päätä kuitenkin alkoi särkemään siihen malliin, kuin olisi ollut kuumetta. Tietysti olin päivän töissä, mutta töiden jälkeen suuntasin suoraan kotiin ja sohvalle pötköttelemään. Kuumetta ei ollut. Jokusen tovin sohvaloikoilun jälkeen tajusin ottaa särkylääkettä ja kömpiä päikkäreille. Pari tuntia unta hujahti ihan tuosta vaan! Olo oli vähän parempi unien jälkeen, mutta ei sillä ololla ihan salille olisi lähdetty. Eilen heräsin orastavaan päänsärkyyn, mutta sen taltutin heti särkylääkkeellä. Olen joskus aiemminkin siitä kirjoittanut, mutta mä en nykyään enää jotenkin kestä yhtään kipua. Ennen, kun oli koko ajan joku paikka kipeänä, ei sitä niin huomannut. Nyt, kun särkylääkkeitä ei mene edes joka kuukausi, en ymmärrä niitä oikein ottaa, mutta en sitä kipuakaan kestä.

Nyt onkin sitten joululomalla hyvää aikaa lepäillä. Ainut huono puoli tässä lepäämisessä on se, että selkä ei meinaa kestää sohvalla lojumista. Valittelin eilen taas kaikki huolet ja murheet Jeritalle ja sain kyllä luvan käydä rauhallisilla kävelyillä, niin saan selkään liikettä :) Ennen ei tällaista selän jumitustakaan huomannut, kun aina tuntui jossain paikassa pahalta tai sattui.

Tänään on vähän vielä kyllä nuupahtanut olo. Millään ei olisi jaksanut sängystä nousta, mutta ei se unikaan enää tullut. Päätä ei onneksi särje, ainakaan vielä. Tässä sitä sitten ollaan, aamupalaa syömässä ja naputtelemassa :)

Eilen, kun naputtelin Jeritalle taas punnituksia ja mittaustuloksia, katselin vihkoani, johon niitä tietoja kirjaan ja kappas vaan: Nyt on 40. viikko parempaa elämää menossa! :) Nyt mennään sellaisissa lukemissa, kuin 97,3 kg. Pudotusta kokonaisuudessaan -27,5 kg. Ihan ei siihen -30 kg:n tavoitteeseen päästy määräajassa, mutta sekään ei lannista, sillä tulosta on syntynyt, vaikkei liikkumaan ole kovin päässytkään.

Olen tässä viimeisen kuukauden aikana pohtinut sitä, mikä on muuttunut maaliskuun jälkeen. Ulkoisesti olen muuttunut paljonkin, mutta se tärkein, mikä on muuttunut mun pään sisällä. Sen oppimisen ja muutoksen tajuaa monesti vasta paljon myöhemmin, kuin asian on oikeasti oppinut. Mä olen nyt sisäistänyt sen, että tällä ruokavaliolla mennään tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen mä en välttämättä enää kirjaa kaikkia syömisiäni kalorilaskuriin, vaan osaan tehdä ne hyvät ja oikeat valinnat ilman, että punnitsen ja lasken kaikkea, mitä suuhuni laitan. Eilen sitten tajusin, että niin, sitähän mä olen jo tehnyt sellaisina päivinä, kun olen käynyt ulkona syömässä. Enhän mä voi tietää miten paljon ravintolassa tulleeseen valmiiseen annokseen on laitettu mitäkin. Mutta, mä olen ymmärtänyt sen, ettei se maailma kaadu siihen yhteen ruokaan ravintolassa, sillä päivän muut syömiset voi olla sitten niitä parempia valintoja.

Mä olen vähän sellainen ihminen, ettei mua alkuun välttämättä kiinnosta miksi jotain tehdään, vaan jos ohjeistus on, niin sen mukaan mennään, kyselemättä. Toki, jos kyse on jostain aivan pöljästä ja omia arvoja vastaan sotivasta, niin sitten kyseenalaistetaan ennen toimimista. Mulle on ollut ensiarvoisen tärkeää, että mun ruokavalion on tehnyt ihminen, joka tietää näistä asioista enemmän, kuin minä ja johon voin luottaa. Musta on ollut ihanaa, kun on alussa ollut selkeä listaus ja tarkat määrät, mitä syön ja milloin. Eikä mun ole tarvinnut sitä kyseenalaistaa, kun tuloksia on tullut ;) Pikkuhiljaa ruokavaihtoehtoja on tullut lisää ja tässä kohtaa ne tulee ihan meikäläisen omasta päästä, määriteltyjen kalorien puitteissa. Kun mietitään, mistä on lähdetty; paperista, jossa oli kirjoitettu, mitä syödään mihinkäkin aikaan ja vertaa sitä, missä ollaan nyt; mä itse valitsen mitä syön, on oppia tullut paljon! Ymmärrän miksi kannattaa valita salaattia ja broileria, eikä esim. sitä mäkkärin mättöä. 

Osaan mä kyllä edelleen tehdä niitä huonojakin valintoja, mutta nykyään ne tekee tietoisesti ja ennen kaikkea rehellisesti, eikä itseään huijaten. Tästä päästäänkin kätevästi lähenevään jouluun. Aiemmin kirjoitin siitä, kuinka jouluna saan syödä ihan miten haluan, ilman kalorilaskureita ja kalorimääriä. Tai siis, oonhan mä kyllä koko ajan syönyt miten haluan ;) Mutta jouluna mennään ilman hyviä ohjeistuksia. 

Joulu tuo mukanaan monenlaiset jouluherkut, myös ne, joissa on sokeria. Sokeria mä en ole syönyt nyt reilusti yli 250 päivään. Tuo sokeri on mua nyt viime viikkoina kovasti puhututtanut ja mietityttänyt. Miksi mä olen siitä sokerissta niin hanakasti luopunut? Mulle tehdyssä ruokavaliossa moista ei ollut. Ihan vaan siksi, ainakin aluksi. Loppupeleissä huomasin, että hitto, mähän olen ollut aika tosi pitkään ilman sokeria ja nyt näytetään itselleen, kuinka pitkään sitä ilman voi olla! Ja kieltämättä, onhan se ollut ihan siistiä sanoa, kun joku kysyy, että kuin pitkään sitä sokeria on ollut syömättä ;)

Päätin jo aiemmin, että jouluna mä saan syödä sokeria. Mä haluan maistaa joulutortun, suklaata, englannin lakritsia, piparia, jätskiä... Joo, jätski ei kuulu jouluun, mutta mua himottaa sellainen Ingmanin uusi minttu-suklaajätski, mitä on mainostettu... Mutta sitten kaikkien näiden haluamisten jälkeen aloin miettimään, että miksi sitä sokeria pitäis nyt syödä, kun olen näin pitkään ollut ilman?! Ei ois enää, kuin reilu 3 kk, ni sitten voisin sanoa olleeni vuoden ilman sokeria! Tähän mun ajatukseen yksi kaveri kommentoi minusta aika osuvasti: "Minna, et sä sen kirkkaampaa kruunua saa, vaikka olisitkin pidempään sitä sokeria syömättä." Niin, ihan hiton hyvä pudotus takaisin maan pinnalle. Mä teen tätä kaikkea ITSEÄNI varten. En sitä varten, mitä voin muille sanoa. Mä olen kyllä itselleni jo näyttänyt, mihin mä pystyn. Sitä ei tule tämä joulu pilaamaan :) Nyt testataa sitä, olenko mä oppinut, mitä tarkoittaa kohtuudella :) Sitten, jos jostain syystä oppi ei ole vielä mennyt perille, on mulla Jerita, joka pysäyttää ja ravistelee ;)


Nämä mua jouluna odottelee :)

Jouluherkkuja saa syödä! Täysi olo saa olla, mutta älä syö itsellesi pahaa oloa ;) Tämä oli ohjeistus minulle ja ehkä se voisi olla hyvä myös sinulle? :)



perjantai 12. joulukuuta 2014

Rrrrräkää!

Nyt olis tarjolla räkää, kelpaisko?! Flunssanhan se taas mulle sitten pukkas. Perhana. Minä, kun oisin halunnut salille ja lenkille ja ja ja! Nyt ei auta, kuin levätä. Olen jopa ihan sairaslomalla! Minä, jota ilman maailma kaatuu! ;) Olen kyllä levännytkin. Mitä nyt olen vähän aamutuimaan tiskannut ja pessyt koneellisen pyykkiä. Mutta nyt on jo toinen leffa boksilta pyörimässä. Selkä vaan ei tykkää tästä makoilusta :/ 

Jos kuitenkin jotain positiivista haluaa tästä sairastelusta hakea, niin joululahjoja saattaa valmistua:




Yllättäen flunssan myötä painokin on tällä viikolla vähän heitellyt. Alle 100 kg:n ollaan kuitenkin pysytty koko viikko :) Täytyy kyllä myös myöntää, että ruokien kirjaaminen ja kaloreiden laskeminen on ollut hieman haastavaa parina päivänä, kun töissä on ollut tarjolla jouluruokaa. Koita siinä sitten määrittää, että kuinka paljon mikäkin painaa?! Mutta taas huomasin oppineeni: Asiaa sen kummemmin ajattelematta lappasin ensin lautasen melkein täyteen salaattia ja sitten vähän muuta sille osalle, mikä jäi tyhjäksi :) Ennen salaatti olisi ollut vain sivuosassa meikäläisen ruokaympyrässä ;)

Loppuun vielä pitkästä aikaa kunnollista omaa kuvaa. Jeritalle tiedoksi, että jalassa on ne kiukuspäissä ostetut farkut ;) Tältä näytin kuluneella viikolla:




PS. Jos joku on innokas peilin pesijä, saa ilmoittautua ;)


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

"Onks kukaan koskaan...

...sanonut sulle, et sulla on hyvä perse?" Kuului eilen kysymys miespuoliselta ystävältäni, kun oltiin pikkujouluilemassa. 
"No ei ole, kun ei se ennen ole ollut!" Vastasin.
"No mutta tiedätkö, että NYT se on!" Vastasi ystävä painokkaasti.

Paljastetaan se, että ko. ystävä oli melkoisessa humalassa, mutta pidemmän aikaa sivusta seuranneena, hän puhuu useimmiten myös humalassa totta. Tai ainakin tässä kohtaa haluan niin itselleni uskotella ;)

Samainen tyyppi halasi mua lujasti ja sanoi, että hän odottaa, että näkee, mihin asti mä tämän homman vien. Kun nyt olen vienyt tämän "uuden" elämäni näin pitkälle, eikä epäonnistumisen pelkoa ole. Tekosyitäkään ei kuulemma selkeästi ole. 

Voin kertoa, että nuo kommentit kyllä kätkin sydämeeni. Silloin, kun ne kommentit tulee itselleen läheiseltä ihmiseltä ja oikeasti rehellisesti, ne lämmittää mieltä :)

Tässä teillekin sitä hyvää takapuolta ;)




Noin muuten tämä viikko ei ole mennyt ihan putkeen. Salille tai lenkille en ole oikein uskaltanut lähteä, sillä olo on ollut kovin vetämätön, lihaksia ja päätä on särkenyt ja ajoittain jopa nenä on vuotanut. MUTTA! Olen venytellyt, kahdesti! ;) Kohta mä kuulemma saan jo spagaatin, kun näin hurjaksi olen alkanut ;) Kävin myös kaiken uhalla hieronnassa, sillä ajattelin, että sen avulla flunssa hyökkää kimppuun, kuin yleinen syyttäjä, jos on hyökätäkseen. No ei hyökännyt. Yritin sitten taas järkeistää (mulla on joku pakkomielle järkeistää asioita) asiaa itselleni ja mietin, että oiskos toi kurja olo joku kropan keino viestiä, että pitäis vähän rauhoittua. Töissä on nimittäin ollut melkoisen paljon tapahtumia, jotka sitten suurissa ryppäissä aiheuttaa pienoista stressiä ja väsymystä... Kaikesta huolimatta siis pidän työstäni ;)

Tänään ajattelin kuitenkin uskaltautua tämän vuoden vikoihin pesistreeneihin. Täytyy vaan vähän kuulostella kroppaa ja ottaa kenties vähän varovaisemmin, eli vedän ihan täysillä! ;)

Kuluneen viikon tulokset ei olleet hurjat. Edellisestä viikosta -0,1 kg. Eli paino oli eilen 98,1 kg. Tänään vaaka kuitenkin näytti 97,8 kg! Eli kokonaisuudessaan -27 kg :)

Tässä vielä lopuksi vähän parempaa kuvaa mun pellehousuista. Nämä pellehousut on siis ostettu New Yorkista aika tarkalleen kaksi vuotta sitten. Tuolloin nämä vähän puristi reidestä ja vyötärölläkään ei ihan hurjasti ollut tilaa... Nämä ei muuten olleet ne housut, jotka eilen oli jalassa kehuja saadessani ;)


maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulun odotusta...

Aikaisempina jouluina mä olen tuusannut itse piparitaloja. Ostanut valmista piparitaikinaa ja paistanut osat itse, kasannut ja koristellut talon. Siihen talon tekemiseen on toki kuulunut olennaisena osana se, että on saanut maistella niitä rakennus- ja koristelutarvikkeita. 

Aamulla, töihin lähtiessä mulle tuli jostakin joulumieli! Pakkasaamu, tähtitaivas ja hiljaisuus. Niistä se taisi tulla :) Päivä töissä meni joululaulut taustalla soiden (ihan kiva, kun oli tänään moiseen mahdollisuus, loppuviikko meneekin pää kolmantena jalkana juostessa). Päivän aikana sitten heräsi ajatus tuosta piparitalon tekemisestä. Kävin rankkaa keskustelua itseni kanssa... Leivonko osat itse? Jos ostan valmiit osat, se on vähän huijausta... No, jos ostan valmiit osat, niin voin ostaa valmiit sokerikuorrutteet. Mutta mitenhän niiden kuorrutteiden ja päälle laitettavien karkkien kanssa käy? 

Töiden jälkeen suuntasin kauppaan ja totesin, että en jaksa leipoa niitä osia itse, mutta haluan sen piparitalon valmiiksi tänään. Kaikki mulle heti nyt! ;) Ostin osat. Leivontahyllyllä, sokerikuorrutteita tutkaillessa, tulin tulokseen, että ostan tomusokeria, pääsen halvemmalla. Karkkihyllyllä oli ihan hullua! Enhän mä moista hyllyä enää tunne! Mutta sitten se kammottava ajatus: Jos mä ostan niitä karkkeja siihen piparitalon päälle, niin meneekö niitä vahingossa suuhunkin?! :/ Maailmahan ei siihen toki kaatuisi, mutta kun nyt olen psyykannut itseäni siihen, että jouluna sitten saa halutessaan syödä sokeriakin sisältäviä asioita, niin mokaisin ihan huolella, jos tulisi syötyä ennen aikojaan sokeria. Ostin sitten kuitenkin sellaisia ihanan värikkäitä, suklaasisältöisiä karkkeja.

Sain piparitalon kasaan, pursottelin sokerikuorrutetta ja sitten alkoi se karkkien laittaminen. Kiltisti niitä asettelin talon kattoon. Saatoin jopa tuntea suussani, miten se karkin kova kuori rasahtaa rikki hampaiden välissä ja suklaa sulaa suuhun. Pureskellessa kova kuori menee pienemmäksi ja rahiseen pehmeän suklaan kanssa hampaiden välissä. Tahtojen taisto. Herahti vesi kielelle. 

Tällainen siitä sitten tuli:

...yksikään karkki ei oikeasti mennyt suuhun. Ei ollut edes lähellä! ;)


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mummoutumista ja pitkästä aikaa: TULOKSIA! ;)

Mun oli pakko eilen vähän avautua Jeritalle, sillä se on tehnyt musta ihan mummon! Ensinnäkin, tyyppi on aiheuttanut sen, että mä olen alkanut syömään terveellisesti. Sen päälle tyyppi on vaikuttanut mun nukkumiseen, sillä nukun nykyään enemmän ja paremmin. Menen myös ajoissa nukkumaan, ei ole lainkaan tavatonta, jos arkena olen sängyssä jo klo 20.30. Toki taustalla on se, että kello soi monesti jo klo 5.30, jotta ehdin ennen töitä salille. Mutta eilen aamulla mä kävin SAUVAkävelyllä, kun ajattelin testata oisko siitä hyötyä hartioiden/yläselän kanssa. Mulla kun on tuolla oikeassa lavassa sellainen ikijumi. Siellä mä kuulkaa tarvoin menemään räntäsateessa, hymyillen, kuulokkeet korvilla, Spotifysta valittuna valmis soittolista; Workout for Normals. Juu, ei kyllä ollut eikä ole ihan normaali olo! MUMMO-olo. Herranjumala. Kohta mä varmaan alan työntää jotain rollaattorin näköistä laitetta edessäni, kun tallustan tuolla.

Lisää mummo-piirteitä tajusin taas eilen. Mulla, kun on sellainen pahe, kuin karaoke. Olen sitten yhdessä vakikuppilassa sitä käynyt laulamassa jo useamman vuoden. Mulle ei siis ole mikään ongelma käydä laulamassa karaokea selvinpäin. Mielummin laulankin selvinpäin, sillä pysyn paremmin nuotissa ;) No, tuolla vakikuppilassa karaoke alkaa lauantaisin jo klo 17. Siinä sitten päivällä jo mietin, että jos en muuta keksi, niin voisin mennä alkuillasta laulamaan, niin pääsen ajoissa kotiin ja nukkumaan. Sitten myös jaksan aamulla salille. Noniin, niinhän siinä kävi, mummo meni laulamaan joskus siinä klo 18 tienoilla ja lähti ennen klo 22 kotiin! Hullua. Niin ja aamulla on jo käyty salilla ;)

Sitten niihin tuloksiin! Lauantaina 11.10.14, painoin 99,4 kg. Sen jälkeen menikin 4 viikkoa, jolloin paino seilasi 99,4 - 102 kg:n välillä. 9.11.14, eli kuukausi tuon jälkeen paino oli pudonnut hurjat 100g, eli paino oli 99,3 kg. Eilen, 29.11.14 vaaka näytti: 98,2 kg! Tällä hetkellä kokonaispudotus on -26,6 kg.

Tuon pudotuksen myötä tuli asetettua uusi välitavoite. Tarkoitus on pyrkiä siihen, että -30kg tulee vielä tämän vuoden puolella täyteen. Kuulemma se on ihan saavutettavissakin. No, jotta tuo tavoitteen asetus ei nyt kuulostaisi liian helpolta, niin mä kyllä salaa toivon, että saisin sen 3,4 kg pois vielä ennen jouluaattoa ;) Miksi näin? No, kun jouluna on pari päivää, jolloin saan kuulemma syödä mitä haluan ja se eri tavalla syöminen kerryttää kroppaan nestettä ja paino nousee. Tokihan se sitten lähteekin taas, kun palaa ruotuun, mutta jotenkin mun pää kaipais sen, että tavoite ois saavutettu siinä kohtaa :)

Sain eilen myös lupauksen, ettei kaloreita just nyt nosteta ja sitä joulua odotellaan. Jouluun asti kuulemma painetaan täysiä! No niinhän me tehdään, jotta saadaan tuloksia! Siksi mä oon tänäänkin jo siellä salilla käynyt ja iltapäivällä meen vielä pesistreeneihin ;) Ja juu, ruokapuolta unohtamatta, ne on mietitty fiksusti valmiiksi! :)

Tällä viikolla olen taas ymmärtänyt itsensä hemmottelun tärkeyden; olen käynyt ripsihuollossa, hieronnassa ja kampaajalla. Kyllä sitä vaan mieli paranee, kun panostaa itseensä, monessa mielessä :) Tällä kertaa kampaajalla ei tehty muuta, kuin harmaiden piilotusta, sillä on tuo kasvatusprojekti menossa. Onhan nuo hiukset kyllä kasvaneetkin! Ja kyllä, kampaajan mukaan mulla on harmaita hiuksia. Epäilen kyllä, että kampaajan näössä on vikaa, sillä hän on kuitenkin minua vanhempi ;)


Mukavaa ensimmäistä adventtia ja rauhallista sunnuntaita! Täällä vähän fiilistellään jouluradion kanssa ;)

perjantai 28. marraskuuta 2014

Oivalluksia ja yllättävä joululahja

Mä olen nyt tehnyt mun uuden, nelijakoisen saliohjelmani läpi (ja vähän ylikin). Nautin! Suunnattomasti :) Treenien pituus on aika samaa luokkaa, kuin ennenkin, kun alkuun on alkulämmöt ja loppuun vielä aerobista. Tuntuu kuitenkin, että osaa jotenkin keskittyä paremmin, kun ei ole liian montaa liikkuvaa osaa niiden liikkeiden (vai miten se pitäisi sanoa) kanssa. 

Niin hölmöltä, kun se saattaa kuulostaakin, niin mä olen tässä viime aikoina vasta oppinut kuulostelemaan itseäni siltä kantilta, että missä lihaksessa jokin liike tuntuu. Nyt, parin yhteisen Jeritan kanssa tehdyn treenin jälkeen oon hoksannut, että oon tehnyt monet liikkeet vähän niinkuin liian pitkälle. Esim. oon kyykistynyt liian syvälle tai laskenut kädet liian alas asti, ennen kuin työnnän ylös. Ehkä tajusitte pointin ;)

Mutta vitsit, noi aamutreenit on niin mun juttu. Nyt, kun olen jaksanut kiltisti tehdä sen hyvän alkulämmönkin ennen treeniä, niin se treeni kulkee paremmin. Ups, nyt tuli tunnustus, että oon saattanut siitä alkulämmöstä vähän lintsata... Jerita, älä piiskaa! Mä oon muuten ihan tunnollinen ja kunnollinen! ;) Tällä viikolla oon jopa lenkkeillytkin, kuten sovittiin! Tänään aamulla ;)

Mun piti oikein uuden saliohjelman myötä ostaa uusi salivihko! Kyllä nyt taas kelpaa vihkoa lukea ja sinne kirjoitella :) Tadaa:






Viime viikonloppuna alkoi hermo mennä, kun tuo paino junnasi tooooooosi pitkään samoissa. Kovasti sitten räpsyttelin ripsiäni ja kirjoittelin Jeritalle toivetta kalorien pienestä laskemisesta. Ja niin tapahtui! WUHUU! :) Nyt onkin kiva, kun paino on vähän pudonnut ja sen myötä mieli parempi ;) Vaikka mulle kyllä sanottiin, että se painon murehtiminen pitäis jättää ihan jollekin toiselle... Kummallisia vaatimuksia ;) Mutta mitä tästä taas opin? Kannattaa varoa, mitä toivoo, sillä se voi tapahtua ;)

Mä sain viime viikolla ensimmäisen joululahjan. Lahja oli kaikin puolin hyvin yllättävä, sillä en millään muotoa osannut odottaa tuota lahjaa, saati kyseiseltä ihmiseltä! Sen lisäksi lahja itsessään oli yllättävä, onneksi hyvällä tavalla. Sain siis sähköpostiini viestin, jossa oli lahjakortti valokuvaukseen, voimaannuttavaan sellaiseen. Perusteluina lahjakorttiin oli, että olen kuulemma tehnyt niin ison työn ja on ollut hieman "hankala" hahmotta sitä, miten olen muuttunut. Itkuhan siinä tuli! Huh <3 Kunhan tuon lahjakortin käytän (ajattelin, että haluan, että painoa on pudonnut ainakin 30 kg, ennen kuvauksia), niin kerron teille minkälaista se sitten oli :) 

Pieni ihminen on täällä hämmennyksen vallassa, edelleen :) Mukavaa viikonloppua! :) 


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hengissä! ;)

Kylläpäs lämmitti mieltä, kun tulin pitkästä aikaa blogia katsomaan :) Bloggerin tilastoinnin mukaan viimeisintä blogikirjoitusta oli käyty lukemassa 145 kertaa! HUH! Kiitos teille, lukijoille :)

Täällä on jokusen viikon ollut mieli vähän maassa ja on tuntunut, ettei ole mitään sanottavaa. Paino junnasi tuossa hippasen yli 100 kg:n sellaiset kolmisen viikkoa. Kärsivällisyys ei aina ole mun parhaimpia puolia, joten hermohan siinä meinasi mennä. Alkoi jo tulla olo, että hittoako sillä on nyt väliä, jos mä vetelen vähän ylimääräisenä niitä iki-ihania suolapähkinöitä sieltä työpaikan kahvihuoneen pöydältä! Vähän lipsuinkin, tunnustan. Sitten jossain kohtaa järki kuitenkin huusi sen surkean tunteen päälle, onneksi :) 

Mietin tuossa, että oiskohan tämä nyt ollut sitten ainakin jonkinmoinen sellainen tilanne, kun sanotaan, että tulee se hetki, jolloin se paino vaan junnaa, vaikka mitä tekisi. No, tiedä häntä, mutta pinnaa moinen kiristää ;) Ystävä mulle yritti sanoa, että olihan tällainen odotettavissa. Mutta mun pää ei moisia hyväksy, kun aiemmin ei ollut tullut niin monen viikon junnauksia. :)

Tilannetta vähän pelasti se, että kaverin koiruus oli mulla pari viikkoa hoidossa. Toki sekin aiheutti stressin, vaikka tuttu koira onkin :) Mutta tulipa lenkkeiltyä! Toivottavasti paino ei nyt ala nousemaan, kun koira lähti ;)

Sitten tässä oli vielä sellainenkin haaste, kun viikko sitten tuon koiran lisäksi oli kummityttö hoidossa. Asun kolmannessa kerroksessa ja talossa ei ole hissiä. Kummitytöllä ikää on hieman yli 2 vuotta ;) Siitä sitten vaan lenkille koiran ja lapsen kanssa. Totesin, että jos musta joskus tulee äiti, musta ei ainakaan tule yksinhuoltajaa, jolla on lapsi JA koira... Käytiin koiruuden ja kummitytön kanssa mun äidin luona ja neiti löysi kevyen käsipainon. Siinä se seuraa kummitädin jalanjälkiä! :D  
Kuvaan on kysytty lupa lapsen äidiltä ;)

Käytiin viime keskiviikkona treenaamassa Jeritan kanssa. Tai siis mä treenasin ja Jerita kertoi, mitä tehdään ;) Se on kyllä jännä, miten nopeasti se tunti hujahtaa, kun on toinen ohjaamassa treeniä. Vaikka jossain kohtaa kyllä tuntui, ettei se treeni lopu ikinä! Olin pyytänyt sellaista kunnon rääkkitreeniä ja sen myös sain! Isossa jalkaprässissä puskiessani en tiennyt, että pitäiskö itkeä vai nauraa. Pahalta tuntui, mutta jälkikäteen hiton hyvältä! Se on kyllä mukava tunne, kun lihakset kipeytyy ja tietää tehneensä ;)

Treenin ohessa sitten tuli puhetta treeniohjelman muokkaamisesta. Asiaa jokusen hetken pohdiskeltuani ehdotin vielä, että josko siitä ohjelmasta tehtäiskin nelijakoinen. Jatkossa yritän siis käydä salilla 4 krt/viikko. Ja jos se 4 kertaa ei onnistu, niin käyn kolme, mutta jatkan sitten aina seuraavalla viikolla siitä, mihin aiemmin jäin. Uusi ohjelma vaikutti varsin mukavalta! Hirmuinen hinku tuli jo päästä salille, mutta päätin odottaa maanantaihin asti, kun taas mennään Jeritan kanssa treenaamaan :) Tuo saliohjelman muuttaminen tuo kyllä taas uutta intoa ja motivaatiota salilla käymiseen :)

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Motivaatio, muutos ja kommentit

Motivaatiosta olen kirjoittanut aiemminkin. Se juttu löytyy täältä. Tuo kirjoitus on tehty muutoksen alussa, joten siinä kerroin enemmänkin siitä, mistä motivaation pitää lähteä liikkeelle. Nyt koitan kertoa siitä, miten niinä heikkoinakin hetkinä saa kiinni siitä motivaatiosta ja pääsee palaamaan ruotuun. 

Heti alkuun täytyy se myöntää, että ei tämä aina niin helppoa ole, vaikka helposti ne kurjat asiat saa peitettyä hymyn taakse. Joskus niiden seuraavan päivän eväiden tekeminen on niin hiton turhauttavaa. Kaupassa käyminen ottaa päähän, kun sinne menee melko paljon rahaa kerralla. Sen lisäksi on hitosti niitä kauppakassejakin vielä! Huoh. Sitten, kun iskee vielä stressi päälle ja paino ei tipu, niin sekin sieppaa.  

Tähän kohtaan täytyy sanoa, että onneksi mulla on Jerita. Siinä on kyllä sellainen tyyppi, joka osaa aina sanoa ne oikeat asiat ja vähän ravistellakin, jos sitä tarvitaan. Jerita sanoo asiat niin kuin ne on, eikä turhaan kaunistele asioita. Fatkat tiskiin ja ulinat nurkkaan! ;) Mutta Jerita ei myöskään lyö lyötyä. Niin, se tyyppihän on ihminen, joka ajattelee ja huomioi ihmisiä! ;)

Mitäs sitten, kun se motivaatio on ihan hukassa? Mikä siihen ajaa? Motivaation puuttumiseen mulla liittyy olennaisesti huonot yöunet ja/tai stressi. Uni on aina ollut mulle tärkeää, mutta nyt sen huomaa vielä paremmin. Syöminen huonosti nukutun yön jälkeen on jotenkin hankalaa. Sen päälle treenaaminen tuntuu turhalta, kun ei jaksa oikein mitään. Stressiä aiheuttaa liian buukattu kalenteri ja rankka aika töissä. Edelleen opttelen sitä, että mulla on vapaailtoja ja viime aikoina se onkin onnistunut suht hyvin :) Mutta liian täyden kalenterin kanssa eväiden puuhaaminen on ihan tuskaa. Silloin mennään sieltä, mistä aita on matalin. Tehdään se hiton salaatti, mikä jo vähän tympii ja sitten irvistellään seuraavana päivänä lounastunnilla, kun ruoka ei olekaan niin hyvää, kuin se voisi olla. Sitten, kun joutuu niitä eväitä tekemään yömyöhällä, niin tulee nukuttua liian vähän... Kierre on valmis.


Mä yleensä kärvistelen tuon motivaation puuttumisen kanssa jokusen päivän itsekseni. Tiedän, että  lauantaina saan sitten näpytellä kaikki ajatukseni punnituksien kera Jeritalle. Välillä kyllä, jos tuntuu, että pää vaan yksinkertaisesti hajoaa näiden ajatuksien kanssa, niin laitan viestiä kesken viikonkin. Mulle tärkeää on se, että tiedän, että mulla on mahdollisuus laittaa sitä viestiä ja on joku, jota kiinnostaa, miten mulla ihan OIKEASTI menee. Välillä kirjoitellessa kyllä miettii, että kuuluuko toisen nyt ihan oikeasti tietää, mikä mua pännii töissä (aiheuttaen stressiä). Mutta se vaikuttaa niin mun mieleen kuin kroppaan, joten olen todennut parhaaksi vain kirjoittaa ne kaikki asiat.


Mistä sitä motivaatiota sitten saa? Suurin motivaation tuoja on varmasti ne positiiviset muutokset ja näkyvät asiat. Ensimmäinen suuri muutos oli se, että pääsin eroon verenpainelääkkeistä, joita ehdin reilun vuoden syömään. Toinen suuri muutos on se, etten olekaan enää särkylääkkeiden suurkuluttaja; viikottaiset päänsäryt ovat hävinneet! 
Mulle on myös kasvanut lihaksia! ;) Viime aikoina motivaatiota olen hakenut vanhoista kuvista, samalla yrittäen konkretisoida muutosta itselleni. 

Viime aikoina on siis ollut jotenkin kovin vaikea ymmärtää sitä muutosta, mikä on tapahtunut. Kuvat näyttävät kyllä hyviltä, verrattuna entiseen, mutta pää ei pysy perässä. Peiliin katsoessa en välillä näe lainkaan sitä muuttunutta minää, vaan sen, mitä pitää vielä tehdä.


Ei tämä silti pakkopullalta tunnu. Tähän on nyt oppinut, että elämässä etusijalle asetetaan ruokavalio ja treenit. Toki töissä pitää käydä, joten ensin mahdutetaan nämä kolme asiaa. Sen päälle kuitenkin mahtuu paljon muuta. Sosiaalinen elämä on nykyään ehkä hieman rauhallisempaa, mutta sekin on ihan mukavaa, kun ei ole joka ilta buukattuna ;) Kuitenkin ne tärkeimmät tyypit tietää, että tässä ollaan ja minä tiedän, että vaikkei joka päivä nähdäkään, niin siellä ne on :) ja näkeminen on aina entistä ihanampaa, kun on sen hetki!


Nyt, kun on vähän harvemmin nähnyt tuttuja, tulee myös hauskoja kommentteja. Mun tuttavapiiri on aika laaja ja sen myötä tuttavien ikäskaala on myös suuri. Vanhemmat ihmiset kysyvät asioista hieman varovasti ja nuoremmat sitten melko suoraan. Parhaita kommentteja viime aikoina on olleet: "Anteeks, me ei meinattu tunnistaa sua ollenkaan, saako kysyä... kuinka paljon sä olet laihtunut?" ja "Sähän oot ihan pikkutyttö!" Ihania kommentteja, jotka hymyilyttää ja joita sitten tämä yliajattelevainen ja asioita pohdiskeleva jää miettimään :) Toki sitten tulee niitä hieman epämiellyttäviäkin kommentteja kun eräs kysyi: "Jääkö sulle sitä löysää nahkaa, kun sä kerta noin laihdut?" En siis kyseistä ihmistä kovin hyvin tunne, mutta hän on itsekin reilusti ylipainoinen ja varmaan osittain sen takia kysyi. Tässäkin vaan äänensävy särähti minun korvaani ;) No, jäähän sitä nahkaa, mutta luotan siihen, että ajan kanssa se häviää. Jos se on rakkaudella venytetty monta vuotta, niin kai se rakkaudella vetäytyykin sitten, pidemmän aikaa.

Kaiken kaikkiaan muutoksien tulo elämääni on ollut hyvä juttu. Olen monesti miettinyt, että mistä mä olen joutunut luopumaan viimeisen puolen vuoden aikana. Mun täytyy myöntää, että mä muistan tosi huonosti sitä elämää sinne puolen vuoden taakse. Mä olen oppinut elämään tässä ja nyt, enkä enää hurjasti mieti menneitä. Katse tulevaisuuteen suunnattuna. Mutta olenhan mä luopunut. Suurin luopuminen on ollut sokeri, eli herkut. Mä olen luopunut mun lohtusuklaapatukoista/-levyistä, iltakekseistä, iltapäiväpullista. Sen myötä törmännyt kommentteihin: "No ota nyt ees yks karkki!" tai "Ei se maailma kaadu, jos sä nyt kerran syöt pullaa." Niin, ei se kaadukaan. Mä vaan haluan itse tehdä sen valinnan, milloin sen karkin tai pullan syön. Mä olen joutunut luopumaan myös suuresta määrästä vaatteita ja kohta mä joudun luopumaan myös Seppälän Great Girls ja Lindexin XLNT -osastoista. Pahimmillaan mun farkkujen koko on ollut 56, viimeksi ostin farkut kokoa 44. Mä olen luopunut mun rakkaudella kerätyistä kiloista. Pahimmillaan mä olen painanut sen 146 kg, nyt mä painan n. 100 kg.


Useammin sitä tuon luopumisen sijasta miettii, että mitä elämään on saanut. Mä saan syödä, paljon! Syöminen on mukavaa ja pääasiassa ruuan tekeminen on kivaa hommaa. Olen jopa saanut kehuja kanssaihmisiltä, että tekemäni ruuat on hyviä ja peittoaa jopa ravintolaruokia! Tässä kohtaa ei pitäisi kai paljastaa, että kyse oli Subwayn peittoamisesta ;) Syömisen lisäksi elämääni on tullut paljon lisää liikuntaa ja sekin on varsin mukavaa. Enemmän sieppaa se, jos ei pääse liikkumaan. Liikkuessa mieli tyhjenee ja on kiva huomata, kun pikkuhiljaa jaksaakin vähän enemän :) Eniten pidän salitreeneistä ja välillä sinne lenkille itsensä saaminen on ihan hiton vaikeaa. Lenkkejä kuitenkin voi korvata pesistreeneillä, uinnilla tai vesijuoksulla. Pääasia, että tekee jotakin, missä liikkuu. Se tuo mukavaa vaihtelua, sen tasaisen tallustamisen lisäksi. Ulkona kävellessä taas saa raitista ilmaa ja maisemat vaihtuu. :)



Parhaiten mieleen on jäänyt kommentti äidiltä. Kävelimme kerran rappuja alas, minä edellä, äiti perässäni ja selän takaa kuului: "Kyllä sä näytät upealta!" Äiti <3

Tässä sitä motivaatiota ja muutoksen konkretisointia, Upea Minä:






tiistai 28. lokakuuta 2014

Mitä olen oppinut?

Viime postauksen jälkeen sain Jeritalta vähän vinkkejä siitä mitä voisin tänne blogiin kirjoittaa. Aloitinkin jo kovasti kirjoittamaan ja totesin, että nyt meinaa tupata liian paljon asiaa yhteen tekstiin. Keskitytäänpä tässä tekstissä siihen, mitä olen oppinut :)

Painoa mä olen enempi ja vähempi pudottanut vuoden 2007 jälkeen. Periaatteessa on siis ollut tiedossa, mitä pitäisi tehdä, mutta jossain vaiheessa se innostus vain lopahti. Nyt tätä uutta elämäntaparemonttia on takana 7 kuukautta ja 11 päivää. Ei meillä lasketa, mutta tähän oli nyt pakko laskea ;)

Mitä mä olen oppinut tässä reilun puolen vuoden aikana? Ainakin sen, että pitää syödä, paljon. Mun suurin ongelma oli aiemmin se, että en syönyt tarpeeksi. Söin paljon leipää. Oi, mä olisin voinut elää tuoreella ruisleivällä, juustolla, kurkulla ja kahvilla. Kahvia en kyllä ihan hirveitä määriä ole koskaan juonut (juon aina puolikkaita kuppeja ja niitäkin korkeintaan 4 päivässä), mutta tuollaisen kurkku-juusto -ruisleivän kanssa se on i-h-a-n-a-a! Nykyään sitä kroppa kaipaa vihanneksia ja hedelmiä. Ei pysty enää vetelemään pelkästään rasvaa ja hiilareita. Sen olen myös oppinut, että painon nousuun ja laskuun vaikuttaa hurjan moni asia. Vaikka söisi hyvin, mutta unohtaa juoda, näkyy se heti vaa'alla. Samaten näkyy se, jos ei nuku tarpeeksi tai on liikaa tekemistä ja sen myötä stressiä. 

Ehkä yksi hämmentävimmistä asioista on se, että mä olen oppinut elämään ilman sokeria. Ennen söin paljon karkkia, pullaa, jätskiä, kaikkea mahdollista ja mahdotontakin makeaa. Mutta mä olen pystynyt elämään ilman niitä! :) Toki olen leiponut, sokerittomia leivonnaisia. Olen syönyt sokerittomia karkkeja ja vähän suklaatakin. Mutta määrät on hyvin pieniä. Ei mene enää keksipakettia illassa tai levyä suklaata. Tunnistan kyllä, että se sama tapa on vielä tallella, mikäli jotain minulle sallittua herkkua olisi tarjolla. Mulla ei ole sellaista mekanismia, joka sanoisi, että riittää, kun syöt kaksi palaa suklaata, vaan pitää vetää koko levy, vaikkei se enää edes maistuisi hyvältä.

Alkuun olin kovinkin ankara itselleni. Oli pakko ehtiä salille 3 kertaa viikossa tai muuten olin tosi huono ihminen. Vaikka mulle kuinka yritettiin toitottaa, että paino tippuu, vaikka en liikkuisi lainkaan, jos syön oikein. No, sen tässä on oppinut, ettei se maailma kaadu, vaikka salilla kävisikin vain 2 kertaa viikon aikana ;) Jatkaa sitten seuraavalla viikolla siitä, mihin viimeksi jäi. Pinna toki kiristyy, jos ei pääse salille niin usein, kuin toivoisi :D 

Ankara olin myös syömisten suhteen. Tein eväät kiltisti mukaan, joka paikkaan. Ensin söin ihan pilkulleen kaiken, mitä oli ruokavalioon kirjattu jokaisen ruokailun kohdalle. Sitten opin, että porkkanaa tai vaikka omenaa voi syödä välipalana jossain muussakin välissä. Voikin syödä yhteensä vaikka 10 kertaa päivässä, kunhan eväät pysyy sallituissa kalorimäärissä. Teen edelleen eväät mukaan töihin, mutta nyt olen oppinut suhteuttamaan syömiseni, jos en voikaan syödä omia eväitä. Normaalina päivänä kirjaan kaiken kalorilaskuriin. Jos kuitenkin tulee joku työreissu tai joku ilta lähdenkin kavereiden kanssa ulos syömään, jää ruokailut kirjaamatta, sillä määriä on kovin hankala arvioida. Useimmiten sitä tulee silloin syötyä liian vähän, mutta toisaalta, ruoka voi olla rasvaisempaa, kuin itse tehtynä. Poikkeuksia ei kuitenkaan tule edes joka viikko, joten en ole siitä ottanut kovin stressiä. Olen oppinut tässäkin sitä armollisuutta ;)

Olen oppinut myös sen, että tämä "itsekseen" asioiden toteuttaminen on mulle hyvä vaihtoehto. En kaipaa vertaistukiryhmää. Minulle riittää, kun on yksi tuki ja turva, jolle voin esittää hölmöjä kysymyksiäni ja purkaa tuntojani aiheeseen liittyen :) Välillä kyllä on vähän huono omatunto, että tulee höpötettyä aiheen vierestäkin, mutta kovasti mulle on vakuuteltu, ettei se haittaa...

Oppinut olen myös sen, etten pidä siitä, jos salilla joutuu treenaamaan tungoksessa. Nautin siitä, kun voin mennä aamutuimaan salille (herätys tuolloin on klo 4.45 ;)) ja voin rauhassa, jonottamatta tai enempää miettimättä tehdä asiat haluamassani järjestyksessä. Olen kuitenkin vähän oppinut sitäkin, että jos salille pitää mennä tungosaikaan, voin mennä sinne lihaskimppujen keskelle ähisemään ja puhisemaan. Mun ei tarvitse väistellä ;)

Aamusalin jäljiltä, treeni-intoa muillekin toivotellen:




maanantai 20. lokakuuta 2014

Kukas sinä olet? :)

Olen viime aikoina huomannut, että blogia lukee useampi, kuin ne alle 10 ihmistä, joille olen tämän osoitteen antanut. Tiedän, että Jeritan blogista pääsee tätä minunkin blogia lukemaan ja se onkin varsin mukavaa! :) Nyt olen alkanut pohtimaan, että minkähänlaista lukijakuntaa täällä pyörii?!

Uskallatko paljastaa itsesi? ;) Kuka olet? Miten olet tänne eksynyt? Onko jotain erityistä, mitä haluaisit minun tänne kirjoittavan? :)


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

TÄTTÄRÄÄÄÄÄ!

Ihan ei tällä hetkellä ole otsikon kaltainen olo, mutta sinne suuntaan tästä taas mennään. Syksy iski vasten kasvoja, jotenkin tuntuu, että erityisen rankasti. Vaikka kaikki on ihan hyvin, niin mieli on maassa ja pinna hieman kireähkö, koko ajan.

Kolme viikkoa meni sairastaessa ja toipuessa. Nyt on vihdoin tauti ja sitä ennen olleet ja sen jälkeiset olot selätetty. Siitäs sait! Viime viikolla kävin jo vähän kävelemässä, mutta sen jälkeen olo oli vielä niin kovin nuutunut. Päätin ottaa vähän rauhallisemmin ja kappas, olinkin lauantaina pelaamassa paintballia :D Selvisin kahdella mustelmalla ;)

Eilen kävin uudelleen inbody-mittauksessa. Edellisestä mittauksesta oli kulunut se 3 kuukautta. Rasvaa kehosta oli lähtenyt hurjat 5 kg. Lihasta oli kadonnut 100g... Mutta kohta se tulee takaisin, sillä mä pääsin tänään pitkästä aikaa salillekin! :)

Viime lauantai olikin jännä päivä, sillä vaaka näytti tällaista: 



Yksi tavoite saavutettu ja uusi asetettu ;) Seuraavaksi, jos pääsisis 80 kiloon. Mutta rauhassa, ajan kanssa :) Eikä tätäkään saavutusta vielä tajua. Tänään tosin salilla katsoin itseäni peilistä siinä touhutessa ja tajusin, että mähän alan olemaan hartioista saman levyinen, kuin lantiolta... Ei enää jenkkakahvat vetele ohi ;) Mutta ei se vielä kokonaan päähän ole mennyt, sillä eilen peilikuva näytti valtavalta...


Vaikka syksy ottaakin nyt ihan urakalla päähän, oli se Tampereella kovinkin kaunis tuossa maanantaina :)


torstai 2. lokakuuta 2014

Flunssaa ja rauhoittumista

Muutaman viikon vetämätön olo selittyi alkuviikosta. Flunssahan se sieltä tulla tupsahti! Lauantaina tuli käveltyä jonkun verran Helsingissä, viimassa ja sunnuntaina alkoikin aamu hieman karhealla kurkulla. Olo oli myös hieman nuupahtanut, mutta ei sitä sovi paikoilleen jäädä ;)

Sunnuntaina kiertelin Tikkurilan maalaismarkkinat pikaisesti läpi. Miksi niin pikaisesti? No, kun yrittää pitää nestetasapainoa yllä, eli juoda tarpeeksi vettä päiväaikaan, niin on KOKO AJAN vessahätä. :D Tuli sitten kiire kiertää markkinat ympäri, että pääsi Jumboon vessaan ja ruokakauppaan. Kauppailun jälkeen mut vielä houkuteltiin pelaamaan minigolfia. Muutama tunti raikkaassa ulkoilmassa, joka muuttui tuulen myötä melko viileäksi.

Sunnuntai-ilta menikin sohvan nurkassa, peiton alla hytistessä, mutta maanantaina lähdin silti töihin. Toki, kun ei lämpöä ollut! Tiistaina sitten jäin kotiin ja keskiviikkokin meni nukkuessa ja nuhaa ihmetellessä. Kunnon levon myötä uskaltauduin tänään töihin. Nenä on tukossa ja vähän on höhlä olo, mutta työt on sujuneet ihan mukavasti ;)

Nyt sitten kovasti odotellaan, että tauti menee ohi ja pääsee taas salille. On jo toinen viikko menossa ilman salia. Mun voimat ja lihaksethan katoaa kohta! ;) Mutta pitää ensin parantua kunnolla, ettei tule mitään pahempia tauteja tai sydänlihaksen tulehduksia kimppuun.

Niin joo, kohtahan se on taas lauantai, joten kerrotaanpa viime lauantain punnitustulos ;) eli vaaka näytti 100,9 kg. Se tarkoittaa sitä, että painoa on pudotettu maaliskuusta yhteensä 23,9 kg ;)

Nyt jänskäillään, mikä mahtaa olla tulevan lauantain tulos :)


perjantai 26. syyskuuta 2014

Vähän narinaa ja paljon hämmennystä ;)

Viimeksi taisin kirjoitella siitä, että olin ihan raato. Olen edelleen. Olo on voimaton ja iltaisin ja aamuisin väsyttää. Päivät menee ihan suht hyvin, kun on tekemistä töissä. Iltaisin on jomottanut päätäkin ja eilen ja nyt näköjään tänäänkin on särkenyt lihaksia. Oikea ranne on myös ilmoittanut olemassaolostaan. Ehkä vaan sattumalta, mutta tässä sen huomaa paremmin, kun montaa paikkaa kolottaa. Nuhaa ei ole, ei yskää, eikä lämpöä, vieläkään. 

Alkaa nyt vaan vähän nyppiä tämä olo, kun on jo toista viikkoa näin raato. Kiukuttaa myös, kun ei pääse liikkumaan... Pää kaipaisi tyhjennystä ja se tyhjenee salilla tai lenkillä. Mutta ei saa lähteä nyt riekkumaan, ettei tule mitään pahempaa ja pidempää toipumisaikaa vaativaa.

No, kaiken kurjuuden vastapainoksi raahauduin eilen töiden jälkeen ystävälle kahville ja kiikutin samalla sovitettavaksi itselleni isoksi jääneitä takkeja ja toppeja. Mukavaa, kun itselleen tarpeettomat vaatteet menee kiertoon, kun ovat kuitenkin ihan käyttökelpoisia :) 

Sain itse samaiselta ystävältä aiemmin lainaan parit housut. Ikinä en kuvitellut, että moisia laittaisin päälle, näine koipineni... Mutta, eilen oli pakko yllättää tämä ystävä ja TADAA:


Mä en kestä. Kummityttöäkin on opetettu, että legginssit ei ole housut ja sitten itse kuljen moisissa?! Näiden kanssa kyllä saa vähän anteeksi, kun ovat farkkukangasta ;)

Kahvittelun jälkeen suuntasin Jumboon. Kiersin kaikki mahdolliset ja mahdottomat kaupat läpi, jotta löytäisin itselleni jonkun takin. Alkaa jo harmittaa noissa kulahtaneissa neuletakeissa kulkeminen ja kerrospukeutuminen. Viimeisestä kaupasta sitten löysin ainoan inhimillisen ja aika kivan näköisenkin takin. Ensimmäisenä katsoin hintaa. Jep jep, 89.95€. Tietysti, hullun kallis. Tai eihän se nyt niin kallis olisi, jos tietäisi, että sitä voi pitää useamman vuoden. Mutta kun tietää, että jokusen tovin päästä takki on liian iso, niin hinta on aika karu.

Takkien kanssa mulla on monesti se ongelma, että hartiat on liian leveät ja vatsa liian iso. Päätin kuitenkin kokeilla takkia päälleni ja varovasti ajattelin, että ehkä uskallan kokeilla kokoa 46. Josko se ehkä menisi päälle, vaikka saattaisikin olla liian kireä jostain kohtaa. Ilman peiliä päätin kokeilla, että meneekö takki ylipäätään päälle. Siitähän sujahti vetoketju kiinni ihan ongelmitta. Takki oli väljä! Mietin siinä takkirivin edessä seistessä, että voinko nyt kokeilla muka pienempää?! Rohkaisin kuitenkin mieleni, riisuin tuon ison takin päältäni ja kokeilin miltä vaikuttaa koko 44. No, hartioista takki meni päälle. Seuraavaksi vetoketjun kimppuun... Vetoketjukin meni kiinni! Hieman tuo takki oli vatsan kohdalta kireä, mutta hitto vie, se takki meni kiinni! Koko 44 ja takki meni kiinni! 

Kipitin epäuskoisena takin kanssa sovituskoppiin. Aloin peilaamaan itseäni ja mietin, että mitä teen?! Nappasin tietenkin kuvan ja lähetin sen ystävälle ja kysyin, että voinko ostaa 90 euroa maksavan takin, joka on hieman kireä vatsasta? :D Tässäpä kuva teidänkin nähtäväksi:




Vakavaksi vetää, kun pitää pohtia, raaskiiko takkia ostaa ;) Ostin sitten, hiton kalliin ja hiton pienen takin! Ikinä ennen en ole ostanut noin kallista saati tuon kokoista takkia. Mä en kestä! Takissa on edelleen hintalappu jäljellä ja kuitti on tallella, jos vaikka tulenkin toisiin ajatuksiin ;) Huomenna takki kuitenkin pitäisi laittaa päälle, kun ystäväpariskunta kutsui luokseen istumaan iltaa.

Huomista punnistusta odotellessa. Ruokailu on ollut myös jotenkin hankalaa tällä viikolla. On tullut syötyä liian vähän. Vettä on tullut juotua liian vähän, mutta onneksi sain sen asian eilen tasapainoon ja sen huomasi aamulla jo vaa'alla :) En odota nyt huomiselle hurjia pudotuksia, mutta jos edes lähelle samaa pääsisi, kuin viime viikolla. Kyllä sinne alle 100 kiloon päästään, vaikka vähän hitaamminkin :)

Mukavaa viikonloppua! :)

maanantai 22. syyskuuta 2014

Tuloksia ja #kutsumua -kampanjaa

Tättäräää! Lauantain 20.9.2014 punnitustulos on: 101,1 kg. Viime viikkoon -0,8kg :) Kokonaissaldo -23,7 kg. Ehkä ensi lauantaina yksi tavoite on saavutettu ;) 

Mulla on tässä ollut useamman päivän kovin vetämätön olo. Iltaisin särkee päätä ja nukkumaan mennessä palelee ihan kamalasti, mutta ei ole lämpöä, ei vuoda nenä, ei yskitä, ei mitään muuta oiretta. Ihan tyhmää. Ajattelin nyt, että otan tässä useamman päivän rauhallisemmin. Lauantaina kävin vähän kiertelemässä kaverin kanssa kaupoilla ja olin ihan päikkärikamaa muutaman tunnin jälkeen. Illalla piipahdin vielä ystävien tupareissa ja ajoissahan sieltä piti pois lähteä, kun väsy ja nälkä iski. Tarjolla olisi ollut tosi hyvän näköistä pizzaa, mutta pidin pääni ja lähdin kotiin syömään. Olin kyllä syönyt juuri ennen lähtöä ja vähän sen mukaisesti, että oisin sen pizzapalan voinut syödä. Näin sitä vaan ajatusmaailmat muuttuu ;) Viikonloppu on siis mennyt pääasiassa lepäillessä ja eilinen koko päivä meni ihan rauhassa kotosalla. 

Tovi sitten Facebookissa kiersi monen ihmisen sivuilla kuvia, joiden myötä oli osallistuttu #kutsumua -kampanjaan. Kampanja on siis koulukiusaamista vastaan. Minä mietin kovin pitkään, että viitsinkö osallistua vai en. Täältä löytyy vähän lisätietoa kampanjasta: #Kutsumua. Eli tarkoituksena ottaa itsestään kuva paperin kanssa, johon on kirjoitettu se sana, johon sinut on yritetty lokeroida ja sana, jonka haluaisit ihmisten sinusta muistavan.

Kampanjahan on kyllä hyvä, mutta vaatii osallistujalta hurjasti rohkeutta. Luin kampanjaan liittyen myös kielteisen kirjoituksen, jonka löydät täältä. Vaarana siis on, että joku voi käyttää kampanjan kautta tulleita tietoja hyväkseen. Jotakuta ehkä aletaan kiusaamaan entistä enemmän. Tekstissä puhuttiin myös siitä, että ei ehkä kannata osallistua kampanjaan, jos takana ei ole suurta tukijoukkoa. 

Tiedän itse koulukiusattuna, ettei se kiusattuna oleminen kovin mukavaa ole. Omalta kohdaltani kiusaaminen jäi haukkumiseksi ja nimittelyksi, ei onneksi fyysiseksi tai tavaroideni rikkomiseksi. Kuitenkaan ilman kaikkia elämäni kokemuksia en olisi tällainen, kuin olen. Tottakai kiusaaminen satuttaa ja jättää arvet pitkäksi aikaa. Siinä on varmasti myös yksi syy, miksi minun on kovin hankala ymmärtää näitä muutoksia ulkonäössäni. Koen kuitenkin, että kiusaaminen on opettanut minulle sinnikkyyttä sekä vahvuutta olla heikko (tässä toki on vielä opettelemista). Kiusaaminen on opettanut minut pitämään kiinni omista mielipiteistäni ja päätöksistäni. Ennen kaikkea olen oppinut rohkeutta. 

Toivon myös, että kiusaajani ovat myös oppineet asioita. Toivon, että elämä on antanut heille varmuutta ja hyviä asioita sen heikkouden ja niiden kurjien asioiden vastapainoksi, jonka vuoksi he minua kiusasivat. Minusta toisten kiusaaminen on oman heikkouden piilottamista.

Tässä minun osallistuminen kampanjaan: 


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Tuloksia, palkitsemista ja ymmärtämättömyyttä

Lauantaina 13.9.2014 vaaka näytti lukemaa 101,9 kg. Pudotusta on nyt 22,9 kg! :) Vielä, kun  2 kg saa pois, niin mä painan alle 100 kg! 

Tänään aamusella ajelin töihin ja mietin työterveyshoitajan kanssa käytyä keskustelua. Mä vaikutan varmaan ihan pimeältä, kun en kestä niitä kommentteja, jossa joku kehuu, että oon tehnyt ison työn ja miten hienoa se on. Kun en mä ymmärrä, miten se voi jonkun toisen mielestä niin hienoa olla ;) Mutta siinä ajellessani mietin, että ihan oikeasti, mä olen joskus painanut 146 kg. Nyt mä painan 101,9kg. Painoa on pudonnut pahimmista ajoista 44,1 kg. Ihan tajuton määrä! Mutta silti mä olen ihan kamalan iso?! Työterveyshoitaja yritti kovasti kanssa sanoa, että onhan se hurjan hieno muutos ja tosi paljon olen pudottanut. Mä en vaan silti ymmärrä, että miten paljon.

Suurin työ tässä on kyllä tämä pään sisällä tehtävä homma. Jotenkin vaan pitäisi saada itselleen konkretisoitua tämä asia, niin ymmärtäisi paremmin. Yritin sitten konkertisoida näin:



Eikä se nyt ihan vielä näidenkään myötä päähän mene. Aikaa se varmasti vaatii. Pikkuhiljaa, kun näitä juttuja tässä mietiskelee, niin ehkä jossain kohtaa sitä alkaa ymmärtämään, että se oon minä, vaikka vähän pienempänä... Mut ihan vielä mä en ymmärrä. 

Jeritan kanssa treenattiin viime viikolla yhdessä ja kuulemma voimaa meikäläisestä nykyään löytyy. Senkin tajuaminen on ihan kovin hankalaa. No joo, olenhan mä nyt aika tarkalleen vuoden siellä salilla käynyt ja viimeisen puoli vuotta vielä aktiivisemmin. Mutta silti. Minäkö voimakas? En ymmärrä. ;)

Koska mä olen jälleen hieman liian pieni vaatteisiini ja kun kaikki muut on niin hehkuttaneet, että mä olen tehnyt hienoa työtä, niin päätin palkita itseni ;) Kävin sunnuntaina ostamassa itselleni paitoja. Ostin kolme erilaista ja kaiken hyvän lisäksi eri kokoista! :D M, L ja XL oli koot ;) Kahdesta paidasta kuvat alla, kolmas oli perus t-paita, mutta kerrankin väri oli muu, kuin musta! ;)


En olis ikinä uskonut, että mulla on tällainen takaa avonainen paita ;)



Ja tämä paita oli se L-kokoinen ;)

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, aurinkoista viikkoa! ;)

Mä olen terve!

Eilen koitti vihdoin se hetki, kun pääsin kuulemaan verikokeiden tulokset työterveyshoitajan vastaanotolla. Ensin toki piti kamalasti jaaritella ihan muita juttuja. No ei, hyvähän se on käydä työasiat ja työn kuormittavuudet läpi, mutta kun mä odotin niitä hiton tuloksia! ;)

Työterveyshoitaja oli oikein mukava ja inhimillinen ihminen. Mä oli kuulemma hänen ihka ensimmäinen asiakas ja hyvin meni, molemmilla ;) Hän sai kyseltyä mukavasti kaikki kysymykset ja naputeltua tiedot koneelle. Kertoi myös, että saan mennä hänelle juttelemaan koska tahansa, keksin vaikka tekosyyn, että on joku haava mitä pitää tarkistaa tai jotain ;) Ihana tyyppi!

Verenpaineetkin siinä mitattiin ja lukemat olivat hyvät :) Toki pikkuisen aluksi jännitti ja sen puitteissa alapaine oli koholla, mutta uusien mittauksien myötä laski paineet kohdilleen ;) Verikokeissa ei siis ollut muuta mainitsemisen arvoista, kuin se, että ns. hyvä kolesteroli oli pikkuisen alhainen. Viitearvo on 1, niin mun lukema oli 0,96 ;) Kehoitti syömään hieman lisää pähkinöitä. Palattuani toimistolle tein työtä käskettyä (Jeritalle tiedoksi, merkkasin ne kyllä kalorilaskuriin ;)).

Eli terveyshommat on nyt hyvällä mallilla. Syy väsymykseen löytynee sitten jostain muualta tai ehkäpä oli vaan stressiin perustuvaa :) Kieltämättä, viime kevään jälkeen töissä on tullut vastaan vähän eri tavoin stressaavia asioita. Työni on mielekästä ja mukavaa, toki toiset päivät ovat rankempia, kuin toiset. Mutta en ainakaan tällä hetkellä osaa yhdistää, väsymystä työhön. Ehkä se yhdistyy mun ymmärtämättä ;) Seuraillaan tilannetta :)

Jotta ei olisi niin tylsä teksti, niin laitetaanpa tähän myös yksi kuva ;) Tässä mun aikaisten aamujen aamupala (syön töissä sitten oikean aamupalan, eli puuron):


Eli lasissa C-vitamiinia, seuraavana kalaöljykapseleita, magnesiumia ja D-vitamiinia. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Muista vaikutuksista en mene vannomaan, mutta psyykkinen vaikutus on suuri! ;)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Tahtojen taistelua ja lepoa

Alkuun vähän kirjoittamatta jääneitä tuloksia ;) 

Eli: lauantaina 30.8.14 vaaka näytti: 102,5 kg. Sehän laittoi hymyilyttämään! Kohta mä painan alle 100 kg! Mä en kestä! :)

Sitten 6.9.14 se vaa'an lukema ei ollutkaan niin mukava: 103,9 kg. 

Tuollaisissa tilanteissa, kun paino nousee, alkaakin pohtimaan, että mitäs on tehty väärin. No, selityksiä löytyy aina ;) Veden juonti kyseisellä viikolla jäi aivan liian vähälle, siihen nähden, miten paljon tuli liikuttua. Viime viikolla mulla oli vain yksi lepopäivä ja se oli sunnuntai. Tämän lisäksi tuli sorruttua, söin sitä iki-ihanaa kebabia salaatilla ja sen päälle töissä on tullut naposteltua suolapähkinöitä, kun niitä on ollut pöydällä. 

Eihän ne muutamat suolapähkinät maailmaa kaada, kunhan kirjaa ne kalorilaskuriin. Enemmän pelottaa se, miten äkkiä vanha tapa palaa takaisin. "Minä nyt syön, kun tässä on tarjolla." Ja mun kroppa ei oikeasti niitä suolapähkinöitä tarvitse. Kaikesta ei tosiaan tarvitse luopua, mutta mä tiedän itsestäni sen, että jos alan sallimaan itselleni sen, että syönkin jotain muuta, kuin "pitäisi", niin kohta en syö mitään muuta, kuin sitä, mitä ei pitäisi. Eikä mun edes oikeasti ole tehnyt mieli niitä hiton suolapähkinöitä! Silti mä niitä söin. 

Siinä mä sitten istuin vanhan tapani kanssa kahvipöydässä. Toisella olkapäällä kökötti se piru, joka huutaa, että ei se mitään haittaa, syö vaan! Toisella olkapäällä sitten hentoisesti yritti enkeli huudella, että mietipäs nyt vielä... Perhanan piru voitti. Positiivista kuitenkin on se, ettei sen pirun ääni ollut niin kova, että se enkelin hento huutelu olisi kokonaan jäänyt sinne alle ;)

Selittelyt on taas selitelty ja on aika kuunnella kroppaansa. Maanantain olin päättänyt pitää lepopäivää, kun totesin, että viime viikon treenaukset pikkasen väsytti. Mä otinkin levon ihan oikeasti levon kannalta! Makasin sohvalla koko illan (ruokahommia lukuunottamatta) ;) Tiistaina oli tarkoitus aamusta lähteä salille, mutta kellon soidessa käänsin kylkeä. En vaan millään jaksanut nousta.

Eilen sitten töihin saavuttuani kipitin tuohon vieressä olevaan työterveyshuoltoon ja sanoin, että nyt selvitellään, mistä väsymys johtuu. Toki osansa on varmasti tehnyt tuo (sekä fyysisesti että henkisesti) rankka viime viikko, mutta tätä väsyä on ollut aiemminkin. Tänään sitten kävin verikokeissa ja ensi viikolla menen kuuntelemaan tuloksia :)

Eilisen mä makasin myös sohvalla! Tai no, en ihan maannut. Kaivoin toissailtana sukkapuikot esiin ja sain yhden työn valmiiksi (jäänyt viime talvelta jo yhdet säärystimet kesken). Eilen aloitin sitten uuden projektin, pitkävartiset villasukat ;) Ei tosin mulle, vaan yhdelle aika huipputyypille ;)


Tänään oli kanssa tarkoitus mennä salille aamusta, mutta tajusin, että en voi mennä, kun piti olla verikokeen takia syömättä ja juomatta. Mähän olisin kuukahtanut salille, jos en olis juonut lainkaan! Mutta illalla on tiedossa vähän muuttohommia, niin pääsee vähän ähisemään ja puhisemaan. Josko sitten huomenna aamusta pääsisi salille ;) ja perjantaina onkin ihana rääkki Jeritan kanssa tiedossa. Vaikka mulle vihjattiin, että tarjolla ois puistojoogaa ja lotus-asentoa, niin mä toivon, että tarjolla ois jotain muuta :D Toki, oishan se joogaaminenkin vähän itsensä ylittämistä ;)

Olen kyllä aivan järjettömän onnellinen siitä, että mulla on noin loistava ohjaaja, kuin Jerita on. Vaikka mulle tulee niitä epätoivon hetkiä ja asiat painaa mieltä, niin AINA Jerita jaksaa tsempata ja uskoo muhun. Sen lisäksi, faktat tuodaan aina realistisesti tiskiin, eikä kaunistella. Asiat kuitenkin esitetään niin, että ne menee mullekin perille, eikä tule sellaista vastahankaa ;)

Mieli on siis paljon parempi muutaman lepopäivän jälkeen ja vaakakin on jo ystävä ;) Tänään vaaka näytti aamusta 102,6kg! :) Wuhuu!

Tässä vielä tunnelmia viime viikonlopulta, pesisturnauksesta ;)


torstai 4. syyskuuta 2014

Milloin on minun vuoroni?

Tätä kirjoitusta olen aloittanut kirjoittamaan jo viime viikolla, mutta kiireistä johtuen saan sen julkaistua vasta nyt. Edelleen samat asiat toki mietityttävät, mutta mieli on jo hieman iloisempi :)

---

Viime viikot on olleet melkoisia. Musta tuntuu, että mieli laahaa perässä, vaikka kroppa onkin "hyvässä" kunnossa. Samalla mua ärsyttää se, että musta tuntuu, että mä vaan valitan ja ulisen tänne blogiinkin, vaikka oikeasti olen hyvinkin positiivinen ja hymyileväinen ihminen. 

Viime aikoina on jotenkin tuntunut, että elämässä on kaikki ihan ok, pintapuolisesti, mutta musta ei oikein tunnu miltään. Kyllä mä hetkessä osaan hymyillä ja nauraa, mutta ei mulla ole järin onnellinen olo. Musta on ihanaa käydä salilla, musta on ihan kiva käydä töissä, musta on ihan kiva nähdä kavereita ja ystäviä. Mutta edelleen mä vihaan täyteen ahdettua kalenteria. 

Mistä se kalenteri sitten on täyttynyt? No viime aikoina aika rehellisesti ylitöistä, henkilökohtaisen elämän hoidettavista asioista sekä sen päälle pesistreeneistä ja -peleistä sekä turnausreissun järjestelyistä.

Mä tunnistan monta kertaa itseni sanoneen, että tietyn päivämäärän jälkeen helpottaa. Muutamalle hyvälle ystävälle sanoin viime syksynä, että joulun jälkeen helpottaa, kun saan koulun pakettiin. Ennen kesälomia muistan hokeneeni, että kesälomalla sitten helpottaa. Nyt hoen, että tämän viikon jälkeen helpottaa. Tämän viikon jälkeen loppuu pesishommat, niin sen vuoksi helpottaa. Ei tarvitse olla vetovastuussa mistään.

Tällä kertaa olen päättänyt, että nyt helpottaa ihan oikeasti. Olen jo tehnyt päätöksen, etten tee ylitöitä. Aamuisin voin mennä aiemmin, mutta toimistolta lähden viimeistään klo 16. Kukaan ei mua siitä palkitse, että hyvää hyvyyttäni istun iltaan asti tekemässä töitä. Kukaan ei myöskään siihen kuole, jos joku asia tulee valmiiksi hitaammin.

Viime viikolla, no tälläkin viikolla, on myös kysytty jälleen sitä henkistä kestävyyttä. Tuo henkinen kestävyys meikäläisellä on kyllä aika hyvää luokkaa, sillä olen jotenkin aina oppinut elämään niin, että jos jotain haluaa, sen eteen tulee tehdä töitä ja monesti uurastuksen myötä, olen saavuttanut sen mitä haluan. Mutta miksi sitä kestävyyttä on viime aikoina tarvittu? Oman lähipiirin sisällä tuli sellaisia tapahtumia, joiden puolesta piti lähteä toimimaan. Tapahtumien kohdalla tuli sellainen olo, että miksi taas? Miksi taas MINÄ hoidan näitä juttuja. Miksi minä olen taas se olkapää? Miksi minä taas järjestelen? Sitten tuli mieleen kysymys, milloin on minun vuoroni? Milloin minä saan olla se, joka saa levätä hetken toisen olkapäätä vasten? Milloin minä saan olla se, jonka ei tarvitse tehdä? Milloin minä saan olla se, joka huolehtii vain itsestään? Milloin minä saan olla se, josta joku huolehtii? 

Milloin on minun vuoroni?

lauantai 16. elokuuta 2014

-20 kg!!!

JEEEEEEEEEE! Eilen saavutin yhden tavoitteeni! Vaaka näytti 104,6 kg. Se tarkoittaa, että mä olen pudottanut 20,2 kg!!! :)

Oli pakko laittaa jo eilen viestiä Jeritalle, kun tuo -20 kg meni rikki ;) Sieltä tuli tietysti onnittelut ja jatkotsemppaukset :) Tuli puhe myös siitä, että jos tahti jatkuu, niin nostetaan taas kaloreita vähän. Viimeksi niitä nostettiin pari viikkoa sitten.

Viimeisen kuukauden aikana ollaan treenattu myös Jeritan kanssa yhdessä useamman kerran. Saliohjelmaan tuli aika paljon muutoksia ja vaihtoehtoja, mikä taas antaa uutta potkua treeneihin. Oikein aina innolla odotan, että pääsee salille! :)

Olenkin tämän viikon ollut taas lomalla, niin on ollut aikaa keskittyä omiin asioihin. Ensi viikkoa odotan vähän kauhulla, kun paluu töihin on taas käsillä. Onneksi nyt on paikalla useampi työntekijä, niin riittää, kun kuroo omat työnsä viikon ajalta kiinni :)

Kävin eilen hieronnassa. Nyt löysin itselleni uuden, HYVÄN hierojan! Mun hartiat on aina niin jumissa, että ne pitää lämmittää hirmu hyvin, ennenkuin lähdetään kunnolla hieromaan. Monesti hierojat hieroo mua jotenkin sormenpäillä(?), sillä mun kroppa on hieronnan jäljillä sellaisilla pienillä mustelmilla. Mä olen aika monella hierojalla käynyt ja tasan yksi on ennen tätä osannut hieroa niin, että mä tykkään! :)

Tämä hieroja, jolla eilen kävin on sellainen kunnon bodari :D Ja hän oikeasti kuunteli, mitä vastaan, kun kysyy onko voimakkuus sopivaa. Hän oikeasti lämmitti lihakset hyvin ja hieroi koko kädellä, eikä pelkästään näpeillään. Alaselkä kuulemma oli suht ok, mutta yläselkään ja hartioihin, kun pääsi, niin oli kuin ois betonia tullut vastaan. Hups?! ;) Kaveri oli myös matkassa, niin hieroja totesi tälle meidän yhteiselle kaverille, että nyt joutui muuten oikeasti töihin. Hieronnan jälkeen minä olin ihan pihalla (hyvällä tavalla) ja hierojan paita oli aivan litimärkä, edestä ja takaa. Onneksi mulla on jo ensi viikolla töiden puolesta uusi hieronta-aika ja täytyy varmaan tälle bodarille varailla parin viikon päästä uutta aikaa :)

Eilen mulle tuli viikonlopuksi lenkkiseuraa. Taika-koira kyläilee täällä tämän viikonlopun. Tuo koiruus on kyllä ihan maailman ihanin! Ei vaadi paljon, ei häiritse ja höyryä koko ajan, mutta on läsnä <3