perjantai 26. syyskuuta 2014

Vähän narinaa ja paljon hämmennystä ;)

Viimeksi taisin kirjoitella siitä, että olin ihan raato. Olen edelleen. Olo on voimaton ja iltaisin ja aamuisin väsyttää. Päivät menee ihan suht hyvin, kun on tekemistä töissä. Iltaisin on jomottanut päätäkin ja eilen ja nyt näköjään tänäänkin on särkenyt lihaksia. Oikea ranne on myös ilmoittanut olemassaolostaan. Ehkä vaan sattumalta, mutta tässä sen huomaa paremmin, kun montaa paikkaa kolottaa. Nuhaa ei ole, ei yskää, eikä lämpöä, vieläkään. 

Alkaa nyt vaan vähän nyppiä tämä olo, kun on jo toista viikkoa näin raato. Kiukuttaa myös, kun ei pääse liikkumaan... Pää kaipaisi tyhjennystä ja se tyhjenee salilla tai lenkillä. Mutta ei saa lähteä nyt riekkumaan, ettei tule mitään pahempaa ja pidempää toipumisaikaa vaativaa.

No, kaiken kurjuuden vastapainoksi raahauduin eilen töiden jälkeen ystävälle kahville ja kiikutin samalla sovitettavaksi itselleni isoksi jääneitä takkeja ja toppeja. Mukavaa, kun itselleen tarpeettomat vaatteet menee kiertoon, kun ovat kuitenkin ihan käyttökelpoisia :) 

Sain itse samaiselta ystävältä aiemmin lainaan parit housut. Ikinä en kuvitellut, että moisia laittaisin päälle, näine koipineni... Mutta, eilen oli pakko yllättää tämä ystävä ja TADAA:


Mä en kestä. Kummityttöäkin on opetettu, että legginssit ei ole housut ja sitten itse kuljen moisissa?! Näiden kanssa kyllä saa vähän anteeksi, kun ovat farkkukangasta ;)

Kahvittelun jälkeen suuntasin Jumboon. Kiersin kaikki mahdolliset ja mahdottomat kaupat läpi, jotta löytäisin itselleni jonkun takin. Alkaa jo harmittaa noissa kulahtaneissa neuletakeissa kulkeminen ja kerrospukeutuminen. Viimeisestä kaupasta sitten löysin ainoan inhimillisen ja aika kivan näköisenkin takin. Ensimmäisenä katsoin hintaa. Jep jep, 89.95€. Tietysti, hullun kallis. Tai eihän se nyt niin kallis olisi, jos tietäisi, että sitä voi pitää useamman vuoden. Mutta kun tietää, että jokusen tovin päästä takki on liian iso, niin hinta on aika karu.

Takkien kanssa mulla on monesti se ongelma, että hartiat on liian leveät ja vatsa liian iso. Päätin kuitenkin kokeilla takkia päälleni ja varovasti ajattelin, että ehkä uskallan kokeilla kokoa 46. Josko se ehkä menisi päälle, vaikka saattaisikin olla liian kireä jostain kohtaa. Ilman peiliä päätin kokeilla, että meneekö takki ylipäätään päälle. Siitähän sujahti vetoketju kiinni ihan ongelmitta. Takki oli väljä! Mietin siinä takkirivin edessä seistessä, että voinko nyt kokeilla muka pienempää?! Rohkaisin kuitenkin mieleni, riisuin tuon ison takin päältäni ja kokeilin miltä vaikuttaa koko 44. No, hartioista takki meni päälle. Seuraavaksi vetoketjun kimppuun... Vetoketjukin meni kiinni! Hieman tuo takki oli vatsan kohdalta kireä, mutta hitto vie, se takki meni kiinni! Koko 44 ja takki meni kiinni! 

Kipitin epäuskoisena takin kanssa sovituskoppiin. Aloin peilaamaan itseäni ja mietin, että mitä teen?! Nappasin tietenkin kuvan ja lähetin sen ystävälle ja kysyin, että voinko ostaa 90 euroa maksavan takin, joka on hieman kireä vatsasta? :D Tässäpä kuva teidänkin nähtäväksi:




Vakavaksi vetää, kun pitää pohtia, raaskiiko takkia ostaa ;) Ostin sitten, hiton kalliin ja hiton pienen takin! Ikinä ennen en ole ostanut noin kallista saati tuon kokoista takkia. Mä en kestä! Takissa on edelleen hintalappu jäljellä ja kuitti on tallella, jos vaikka tulenkin toisiin ajatuksiin ;) Huomenna takki kuitenkin pitäisi laittaa päälle, kun ystäväpariskunta kutsui luokseen istumaan iltaa.

Huomista punnistusta odotellessa. Ruokailu on ollut myös jotenkin hankalaa tällä viikolla. On tullut syötyä liian vähän. Vettä on tullut juotua liian vähän, mutta onneksi sain sen asian eilen tasapainoon ja sen huomasi aamulla jo vaa'alla :) En odota nyt huomiselle hurjia pudotuksia, mutta jos edes lähelle samaa pääsisi, kuin viime viikolla. Kyllä sinne alle 100 kiloon päästään, vaikka vähän hitaamminkin :)

Mukavaa viikonloppua! :)

maanantai 22. syyskuuta 2014

Tuloksia ja #kutsumua -kampanjaa

Tättäräää! Lauantain 20.9.2014 punnitustulos on: 101,1 kg. Viime viikkoon -0,8kg :) Kokonaissaldo -23,7 kg. Ehkä ensi lauantaina yksi tavoite on saavutettu ;) 

Mulla on tässä ollut useamman päivän kovin vetämätön olo. Iltaisin särkee päätä ja nukkumaan mennessä palelee ihan kamalasti, mutta ei ole lämpöä, ei vuoda nenä, ei yskitä, ei mitään muuta oiretta. Ihan tyhmää. Ajattelin nyt, että otan tässä useamman päivän rauhallisemmin. Lauantaina kävin vähän kiertelemässä kaverin kanssa kaupoilla ja olin ihan päikkärikamaa muutaman tunnin jälkeen. Illalla piipahdin vielä ystävien tupareissa ja ajoissahan sieltä piti pois lähteä, kun väsy ja nälkä iski. Tarjolla olisi ollut tosi hyvän näköistä pizzaa, mutta pidin pääni ja lähdin kotiin syömään. Olin kyllä syönyt juuri ennen lähtöä ja vähän sen mukaisesti, että oisin sen pizzapalan voinut syödä. Näin sitä vaan ajatusmaailmat muuttuu ;) Viikonloppu on siis mennyt pääasiassa lepäillessä ja eilinen koko päivä meni ihan rauhassa kotosalla. 

Tovi sitten Facebookissa kiersi monen ihmisen sivuilla kuvia, joiden myötä oli osallistuttu #kutsumua -kampanjaan. Kampanja on siis koulukiusaamista vastaan. Minä mietin kovin pitkään, että viitsinkö osallistua vai en. Täältä löytyy vähän lisätietoa kampanjasta: #Kutsumua. Eli tarkoituksena ottaa itsestään kuva paperin kanssa, johon on kirjoitettu se sana, johon sinut on yritetty lokeroida ja sana, jonka haluaisit ihmisten sinusta muistavan.

Kampanjahan on kyllä hyvä, mutta vaatii osallistujalta hurjasti rohkeutta. Luin kampanjaan liittyen myös kielteisen kirjoituksen, jonka löydät täältä. Vaarana siis on, että joku voi käyttää kampanjan kautta tulleita tietoja hyväkseen. Jotakuta ehkä aletaan kiusaamaan entistä enemmän. Tekstissä puhuttiin myös siitä, että ei ehkä kannata osallistua kampanjaan, jos takana ei ole suurta tukijoukkoa. 

Tiedän itse koulukiusattuna, ettei se kiusattuna oleminen kovin mukavaa ole. Omalta kohdaltani kiusaaminen jäi haukkumiseksi ja nimittelyksi, ei onneksi fyysiseksi tai tavaroideni rikkomiseksi. Kuitenkaan ilman kaikkia elämäni kokemuksia en olisi tällainen, kuin olen. Tottakai kiusaaminen satuttaa ja jättää arvet pitkäksi aikaa. Siinä on varmasti myös yksi syy, miksi minun on kovin hankala ymmärtää näitä muutoksia ulkonäössäni. Koen kuitenkin, että kiusaaminen on opettanut minulle sinnikkyyttä sekä vahvuutta olla heikko (tässä toki on vielä opettelemista). Kiusaaminen on opettanut minut pitämään kiinni omista mielipiteistäni ja päätöksistäni. Ennen kaikkea olen oppinut rohkeutta. 

Toivon myös, että kiusaajani ovat myös oppineet asioita. Toivon, että elämä on antanut heille varmuutta ja hyviä asioita sen heikkouden ja niiden kurjien asioiden vastapainoksi, jonka vuoksi he minua kiusasivat. Minusta toisten kiusaaminen on oman heikkouden piilottamista.

Tässä minun osallistuminen kampanjaan: 


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Tuloksia, palkitsemista ja ymmärtämättömyyttä

Lauantaina 13.9.2014 vaaka näytti lukemaa 101,9 kg. Pudotusta on nyt 22,9 kg! :) Vielä, kun  2 kg saa pois, niin mä painan alle 100 kg! 

Tänään aamusella ajelin töihin ja mietin työterveyshoitajan kanssa käytyä keskustelua. Mä vaikutan varmaan ihan pimeältä, kun en kestä niitä kommentteja, jossa joku kehuu, että oon tehnyt ison työn ja miten hienoa se on. Kun en mä ymmärrä, miten se voi jonkun toisen mielestä niin hienoa olla ;) Mutta siinä ajellessani mietin, että ihan oikeasti, mä olen joskus painanut 146 kg. Nyt mä painan 101,9kg. Painoa on pudonnut pahimmista ajoista 44,1 kg. Ihan tajuton määrä! Mutta silti mä olen ihan kamalan iso?! Työterveyshoitaja yritti kovasti kanssa sanoa, että onhan se hurjan hieno muutos ja tosi paljon olen pudottanut. Mä en vaan silti ymmärrä, että miten paljon.

Suurin työ tässä on kyllä tämä pään sisällä tehtävä homma. Jotenkin vaan pitäisi saada itselleen konkretisoitua tämä asia, niin ymmärtäisi paremmin. Yritin sitten konkertisoida näin:



Eikä se nyt ihan vielä näidenkään myötä päähän mene. Aikaa se varmasti vaatii. Pikkuhiljaa, kun näitä juttuja tässä mietiskelee, niin ehkä jossain kohtaa sitä alkaa ymmärtämään, että se oon minä, vaikka vähän pienempänä... Mut ihan vielä mä en ymmärrä. 

Jeritan kanssa treenattiin viime viikolla yhdessä ja kuulemma voimaa meikäläisestä nykyään löytyy. Senkin tajuaminen on ihan kovin hankalaa. No joo, olenhan mä nyt aika tarkalleen vuoden siellä salilla käynyt ja viimeisen puoli vuotta vielä aktiivisemmin. Mutta silti. Minäkö voimakas? En ymmärrä. ;)

Koska mä olen jälleen hieman liian pieni vaatteisiini ja kun kaikki muut on niin hehkuttaneet, että mä olen tehnyt hienoa työtä, niin päätin palkita itseni ;) Kävin sunnuntaina ostamassa itselleni paitoja. Ostin kolme erilaista ja kaiken hyvän lisäksi eri kokoista! :D M, L ja XL oli koot ;) Kahdesta paidasta kuvat alla, kolmas oli perus t-paita, mutta kerrankin väri oli muu, kuin musta! ;)


En olis ikinä uskonut, että mulla on tällainen takaa avonainen paita ;)



Ja tämä paita oli se L-kokoinen ;)

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, aurinkoista viikkoa! ;)

Mä olen terve!

Eilen koitti vihdoin se hetki, kun pääsin kuulemaan verikokeiden tulokset työterveyshoitajan vastaanotolla. Ensin toki piti kamalasti jaaritella ihan muita juttuja. No ei, hyvähän se on käydä työasiat ja työn kuormittavuudet läpi, mutta kun mä odotin niitä hiton tuloksia! ;)

Työterveyshoitaja oli oikein mukava ja inhimillinen ihminen. Mä oli kuulemma hänen ihka ensimmäinen asiakas ja hyvin meni, molemmilla ;) Hän sai kyseltyä mukavasti kaikki kysymykset ja naputeltua tiedot koneelle. Kertoi myös, että saan mennä hänelle juttelemaan koska tahansa, keksin vaikka tekosyyn, että on joku haava mitä pitää tarkistaa tai jotain ;) Ihana tyyppi!

Verenpaineetkin siinä mitattiin ja lukemat olivat hyvät :) Toki pikkuisen aluksi jännitti ja sen puitteissa alapaine oli koholla, mutta uusien mittauksien myötä laski paineet kohdilleen ;) Verikokeissa ei siis ollut muuta mainitsemisen arvoista, kuin se, että ns. hyvä kolesteroli oli pikkuisen alhainen. Viitearvo on 1, niin mun lukema oli 0,96 ;) Kehoitti syömään hieman lisää pähkinöitä. Palattuani toimistolle tein työtä käskettyä (Jeritalle tiedoksi, merkkasin ne kyllä kalorilaskuriin ;)).

Eli terveyshommat on nyt hyvällä mallilla. Syy väsymykseen löytynee sitten jostain muualta tai ehkäpä oli vaan stressiin perustuvaa :) Kieltämättä, viime kevään jälkeen töissä on tullut vastaan vähän eri tavoin stressaavia asioita. Työni on mielekästä ja mukavaa, toki toiset päivät ovat rankempia, kuin toiset. Mutta en ainakaan tällä hetkellä osaa yhdistää, väsymystä työhön. Ehkä se yhdistyy mun ymmärtämättä ;) Seuraillaan tilannetta :)

Jotta ei olisi niin tylsä teksti, niin laitetaanpa tähän myös yksi kuva ;) Tässä mun aikaisten aamujen aamupala (syön töissä sitten oikean aamupalan, eli puuron):


Eli lasissa C-vitamiinia, seuraavana kalaöljykapseleita, magnesiumia ja D-vitamiinia. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Muista vaikutuksista en mene vannomaan, mutta psyykkinen vaikutus on suuri! ;)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Tahtojen taistelua ja lepoa

Alkuun vähän kirjoittamatta jääneitä tuloksia ;) 

Eli: lauantaina 30.8.14 vaaka näytti: 102,5 kg. Sehän laittoi hymyilyttämään! Kohta mä painan alle 100 kg! Mä en kestä! :)

Sitten 6.9.14 se vaa'an lukema ei ollutkaan niin mukava: 103,9 kg. 

Tuollaisissa tilanteissa, kun paino nousee, alkaakin pohtimaan, että mitäs on tehty väärin. No, selityksiä löytyy aina ;) Veden juonti kyseisellä viikolla jäi aivan liian vähälle, siihen nähden, miten paljon tuli liikuttua. Viime viikolla mulla oli vain yksi lepopäivä ja se oli sunnuntai. Tämän lisäksi tuli sorruttua, söin sitä iki-ihanaa kebabia salaatilla ja sen päälle töissä on tullut naposteltua suolapähkinöitä, kun niitä on ollut pöydällä. 

Eihän ne muutamat suolapähkinät maailmaa kaada, kunhan kirjaa ne kalorilaskuriin. Enemmän pelottaa se, miten äkkiä vanha tapa palaa takaisin. "Minä nyt syön, kun tässä on tarjolla." Ja mun kroppa ei oikeasti niitä suolapähkinöitä tarvitse. Kaikesta ei tosiaan tarvitse luopua, mutta mä tiedän itsestäni sen, että jos alan sallimaan itselleni sen, että syönkin jotain muuta, kuin "pitäisi", niin kohta en syö mitään muuta, kuin sitä, mitä ei pitäisi. Eikä mun edes oikeasti ole tehnyt mieli niitä hiton suolapähkinöitä! Silti mä niitä söin. 

Siinä mä sitten istuin vanhan tapani kanssa kahvipöydässä. Toisella olkapäällä kökötti se piru, joka huutaa, että ei se mitään haittaa, syö vaan! Toisella olkapäällä sitten hentoisesti yritti enkeli huudella, että mietipäs nyt vielä... Perhanan piru voitti. Positiivista kuitenkin on se, ettei sen pirun ääni ollut niin kova, että se enkelin hento huutelu olisi kokonaan jäänyt sinne alle ;)

Selittelyt on taas selitelty ja on aika kuunnella kroppaansa. Maanantain olin päättänyt pitää lepopäivää, kun totesin, että viime viikon treenaukset pikkasen väsytti. Mä otinkin levon ihan oikeasti levon kannalta! Makasin sohvalla koko illan (ruokahommia lukuunottamatta) ;) Tiistaina oli tarkoitus aamusta lähteä salille, mutta kellon soidessa käänsin kylkeä. En vaan millään jaksanut nousta.

Eilen sitten töihin saavuttuani kipitin tuohon vieressä olevaan työterveyshuoltoon ja sanoin, että nyt selvitellään, mistä väsymys johtuu. Toki osansa on varmasti tehnyt tuo (sekä fyysisesti että henkisesti) rankka viime viikko, mutta tätä väsyä on ollut aiemminkin. Tänään sitten kävin verikokeissa ja ensi viikolla menen kuuntelemaan tuloksia :)

Eilisen mä makasin myös sohvalla! Tai no, en ihan maannut. Kaivoin toissailtana sukkapuikot esiin ja sain yhden työn valmiiksi (jäänyt viime talvelta jo yhdet säärystimet kesken). Eilen aloitin sitten uuden projektin, pitkävartiset villasukat ;) Ei tosin mulle, vaan yhdelle aika huipputyypille ;)


Tänään oli kanssa tarkoitus mennä salille aamusta, mutta tajusin, että en voi mennä, kun piti olla verikokeen takia syömättä ja juomatta. Mähän olisin kuukahtanut salille, jos en olis juonut lainkaan! Mutta illalla on tiedossa vähän muuttohommia, niin pääsee vähän ähisemään ja puhisemaan. Josko sitten huomenna aamusta pääsisi salille ;) ja perjantaina onkin ihana rääkki Jeritan kanssa tiedossa. Vaikka mulle vihjattiin, että tarjolla ois puistojoogaa ja lotus-asentoa, niin mä toivon, että tarjolla ois jotain muuta :D Toki, oishan se joogaaminenkin vähän itsensä ylittämistä ;)

Olen kyllä aivan järjettömän onnellinen siitä, että mulla on noin loistava ohjaaja, kuin Jerita on. Vaikka mulle tulee niitä epätoivon hetkiä ja asiat painaa mieltä, niin AINA Jerita jaksaa tsempata ja uskoo muhun. Sen lisäksi, faktat tuodaan aina realistisesti tiskiin, eikä kaunistella. Asiat kuitenkin esitetään niin, että ne menee mullekin perille, eikä tule sellaista vastahankaa ;)

Mieli on siis paljon parempi muutaman lepopäivän jälkeen ja vaakakin on jo ystävä ;) Tänään vaaka näytti aamusta 102,6kg! :) Wuhuu!

Tässä vielä tunnelmia viime viikonlopulta, pesisturnauksesta ;)


torstai 4. syyskuuta 2014

Milloin on minun vuoroni?

Tätä kirjoitusta olen aloittanut kirjoittamaan jo viime viikolla, mutta kiireistä johtuen saan sen julkaistua vasta nyt. Edelleen samat asiat toki mietityttävät, mutta mieli on jo hieman iloisempi :)

---

Viime viikot on olleet melkoisia. Musta tuntuu, että mieli laahaa perässä, vaikka kroppa onkin "hyvässä" kunnossa. Samalla mua ärsyttää se, että musta tuntuu, että mä vaan valitan ja ulisen tänne blogiinkin, vaikka oikeasti olen hyvinkin positiivinen ja hymyileväinen ihminen. 

Viime aikoina on jotenkin tuntunut, että elämässä on kaikki ihan ok, pintapuolisesti, mutta musta ei oikein tunnu miltään. Kyllä mä hetkessä osaan hymyillä ja nauraa, mutta ei mulla ole järin onnellinen olo. Musta on ihanaa käydä salilla, musta on ihan kiva käydä töissä, musta on ihan kiva nähdä kavereita ja ystäviä. Mutta edelleen mä vihaan täyteen ahdettua kalenteria. 

Mistä se kalenteri sitten on täyttynyt? No viime aikoina aika rehellisesti ylitöistä, henkilökohtaisen elämän hoidettavista asioista sekä sen päälle pesistreeneistä ja -peleistä sekä turnausreissun järjestelyistä.

Mä tunnistan monta kertaa itseni sanoneen, että tietyn päivämäärän jälkeen helpottaa. Muutamalle hyvälle ystävälle sanoin viime syksynä, että joulun jälkeen helpottaa, kun saan koulun pakettiin. Ennen kesälomia muistan hokeneeni, että kesälomalla sitten helpottaa. Nyt hoen, että tämän viikon jälkeen helpottaa. Tämän viikon jälkeen loppuu pesishommat, niin sen vuoksi helpottaa. Ei tarvitse olla vetovastuussa mistään.

Tällä kertaa olen päättänyt, että nyt helpottaa ihan oikeasti. Olen jo tehnyt päätöksen, etten tee ylitöitä. Aamuisin voin mennä aiemmin, mutta toimistolta lähden viimeistään klo 16. Kukaan ei mua siitä palkitse, että hyvää hyvyyttäni istun iltaan asti tekemässä töitä. Kukaan ei myöskään siihen kuole, jos joku asia tulee valmiiksi hitaammin.

Viime viikolla, no tälläkin viikolla, on myös kysytty jälleen sitä henkistä kestävyyttä. Tuo henkinen kestävyys meikäläisellä on kyllä aika hyvää luokkaa, sillä olen jotenkin aina oppinut elämään niin, että jos jotain haluaa, sen eteen tulee tehdä töitä ja monesti uurastuksen myötä, olen saavuttanut sen mitä haluan. Mutta miksi sitä kestävyyttä on viime aikoina tarvittu? Oman lähipiirin sisällä tuli sellaisia tapahtumia, joiden puolesta piti lähteä toimimaan. Tapahtumien kohdalla tuli sellainen olo, että miksi taas? Miksi taas MINÄ hoidan näitä juttuja. Miksi minä olen taas se olkapää? Miksi minä taas järjestelen? Sitten tuli mieleen kysymys, milloin on minun vuoroni? Milloin minä saan olla se, joka saa levätä hetken toisen olkapäätä vasten? Milloin minä saan olla se, jonka ei tarvitse tehdä? Milloin minä saan olla se, joka huolehtii vain itsestään? Milloin minä saan olla se, josta joku huolehtii? 

Milloin on minun vuoroni?