sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Mummoutumista ja pitkästä aikaa: TULOKSIA! ;)

Mun oli pakko eilen vähän avautua Jeritalle, sillä se on tehnyt musta ihan mummon! Ensinnäkin, tyyppi on aiheuttanut sen, että mä olen alkanut syömään terveellisesti. Sen päälle tyyppi on vaikuttanut mun nukkumiseen, sillä nukun nykyään enemmän ja paremmin. Menen myös ajoissa nukkumaan, ei ole lainkaan tavatonta, jos arkena olen sängyssä jo klo 20.30. Toki taustalla on se, että kello soi monesti jo klo 5.30, jotta ehdin ennen töitä salille. Mutta eilen aamulla mä kävin SAUVAkävelyllä, kun ajattelin testata oisko siitä hyötyä hartioiden/yläselän kanssa. Mulla kun on tuolla oikeassa lavassa sellainen ikijumi. Siellä mä kuulkaa tarvoin menemään räntäsateessa, hymyillen, kuulokkeet korvilla, Spotifysta valittuna valmis soittolista; Workout for Normals. Juu, ei kyllä ollut eikä ole ihan normaali olo! MUMMO-olo. Herranjumala. Kohta mä varmaan alan työntää jotain rollaattorin näköistä laitetta edessäni, kun tallustan tuolla.

Lisää mummo-piirteitä tajusin taas eilen. Mulla, kun on sellainen pahe, kuin karaoke. Olen sitten yhdessä vakikuppilassa sitä käynyt laulamassa jo useamman vuoden. Mulle ei siis ole mikään ongelma käydä laulamassa karaokea selvinpäin. Mielummin laulankin selvinpäin, sillä pysyn paremmin nuotissa ;) No, tuolla vakikuppilassa karaoke alkaa lauantaisin jo klo 17. Siinä sitten päivällä jo mietin, että jos en muuta keksi, niin voisin mennä alkuillasta laulamaan, niin pääsen ajoissa kotiin ja nukkumaan. Sitten myös jaksan aamulla salille. Noniin, niinhän siinä kävi, mummo meni laulamaan joskus siinä klo 18 tienoilla ja lähti ennen klo 22 kotiin! Hullua. Niin ja aamulla on jo käyty salilla ;)

Sitten niihin tuloksiin! Lauantaina 11.10.14, painoin 99,4 kg. Sen jälkeen menikin 4 viikkoa, jolloin paino seilasi 99,4 - 102 kg:n välillä. 9.11.14, eli kuukausi tuon jälkeen paino oli pudonnut hurjat 100g, eli paino oli 99,3 kg. Eilen, 29.11.14 vaaka näytti: 98,2 kg! Tällä hetkellä kokonaispudotus on -26,6 kg.

Tuon pudotuksen myötä tuli asetettua uusi välitavoite. Tarkoitus on pyrkiä siihen, että -30kg tulee vielä tämän vuoden puolella täyteen. Kuulemma se on ihan saavutettavissakin. No, jotta tuo tavoitteen asetus ei nyt kuulostaisi liian helpolta, niin mä kyllä salaa toivon, että saisin sen 3,4 kg pois vielä ennen jouluaattoa ;) Miksi näin? No, kun jouluna on pari päivää, jolloin saan kuulemma syödä mitä haluan ja se eri tavalla syöminen kerryttää kroppaan nestettä ja paino nousee. Tokihan se sitten lähteekin taas, kun palaa ruotuun, mutta jotenkin mun pää kaipais sen, että tavoite ois saavutettu siinä kohtaa :)

Sain eilen myös lupauksen, ettei kaloreita just nyt nosteta ja sitä joulua odotellaan. Jouluun asti kuulemma painetaan täysiä! No niinhän me tehdään, jotta saadaan tuloksia! Siksi mä oon tänäänkin jo siellä salilla käynyt ja iltapäivällä meen vielä pesistreeneihin ;) Ja juu, ruokapuolta unohtamatta, ne on mietitty fiksusti valmiiksi! :)

Tällä viikolla olen taas ymmärtänyt itsensä hemmottelun tärkeyden; olen käynyt ripsihuollossa, hieronnassa ja kampaajalla. Kyllä sitä vaan mieli paranee, kun panostaa itseensä, monessa mielessä :) Tällä kertaa kampaajalla ei tehty muuta, kuin harmaiden piilotusta, sillä on tuo kasvatusprojekti menossa. Onhan nuo hiukset kyllä kasvaneetkin! Ja kyllä, kampaajan mukaan mulla on harmaita hiuksia. Epäilen kyllä, että kampaajan näössä on vikaa, sillä hän on kuitenkin minua vanhempi ;)


Mukavaa ensimmäistä adventtia ja rauhallista sunnuntaita! Täällä vähän fiilistellään jouluradion kanssa ;)

perjantai 28. marraskuuta 2014

Oivalluksia ja yllättävä joululahja

Mä olen nyt tehnyt mun uuden, nelijakoisen saliohjelmani läpi (ja vähän ylikin). Nautin! Suunnattomasti :) Treenien pituus on aika samaa luokkaa, kuin ennenkin, kun alkuun on alkulämmöt ja loppuun vielä aerobista. Tuntuu kuitenkin, että osaa jotenkin keskittyä paremmin, kun ei ole liian montaa liikkuvaa osaa niiden liikkeiden (vai miten se pitäisi sanoa) kanssa. 

Niin hölmöltä, kun se saattaa kuulostaakin, niin mä olen tässä viime aikoina vasta oppinut kuulostelemaan itseäni siltä kantilta, että missä lihaksessa jokin liike tuntuu. Nyt, parin yhteisen Jeritan kanssa tehdyn treenin jälkeen oon hoksannut, että oon tehnyt monet liikkeet vähän niinkuin liian pitkälle. Esim. oon kyykistynyt liian syvälle tai laskenut kädet liian alas asti, ennen kuin työnnän ylös. Ehkä tajusitte pointin ;)

Mutta vitsit, noi aamutreenit on niin mun juttu. Nyt, kun olen jaksanut kiltisti tehdä sen hyvän alkulämmönkin ennen treeniä, niin se treeni kulkee paremmin. Ups, nyt tuli tunnustus, että oon saattanut siitä alkulämmöstä vähän lintsata... Jerita, älä piiskaa! Mä oon muuten ihan tunnollinen ja kunnollinen! ;) Tällä viikolla oon jopa lenkkeillytkin, kuten sovittiin! Tänään aamulla ;)

Mun piti oikein uuden saliohjelman myötä ostaa uusi salivihko! Kyllä nyt taas kelpaa vihkoa lukea ja sinne kirjoitella :) Tadaa:






Viime viikonloppuna alkoi hermo mennä, kun tuo paino junnasi tooooooosi pitkään samoissa. Kovasti sitten räpsyttelin ripsiäni ja kirjoittelin Jeritalle toivetta kalorien pienestä laskemisesta. Ja niin tapahtui! WUHUU! :) Nyt onkin kiva, kun paino on vähän pudonnut ja sen myötä mieli parempi ;) Vaikka mulle kyllä sanottiin, että se painon murehtiminen pitäis jättää ihan jollekin toiselle... Kummallisia vaatimuksia ;) Mutta mitä tästä taas opin? Kannattaa varoa, mitä toivoo, sillä se voi tapahtua ;)

Mä sain viime viikolla ensimmäisen joululahjan. Lahja oli kaikin puolin hyvin yllättävä, sillä en millään muotoa osannut odottaa tuota lahjaa, saati kyseiseltä ihmiseltä! Sen lisäksi lahja itsessään oli yllättävä, onneksi hyvällä tavalla. Sain siis sähköpostiini viestin, jossa oli lahjakortti valokuvaukseen, voimaannuttavaan sellaiseen. Perusteluina lahjakorttiin oli, että olen kuulemma tehnyt niin ison työn ja on ollut hieman "hankala" hahmotta sitä, miten olen muuttunut. Itkuhan siinä tuli! Huh <3 Kunhan tuon lahjakortin käytän (ajattelin, että haluan, että painoa on pudonnut ainakin 30 kg, ennen kuvauksia), niin kerron teille minkälaista se sitten oli :) 

Pieni ihminen on täällä hämmennyksen vallassa, edelleen :) Mukavaa viikonloppua! :) 


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hengissä! ;)

Kylläpäs lämmitti mieltä, kun tulin pitkästä aikaa blogia katsomaan :) Bloggerin tilastoinnin mukaan viimeisintä blogikirjoitusta oli käyty lukemassa 145 kertaa! HUH! Kiitos teille, lukijoille :)

Täällä on jokusen viikon ollut mieli vähän maassa ja on tuntunut, ettei ole mitään sanottavaa. Paino junnasi tuossa hippasen yli 100 kg:n sellaiset kolmisen viikkoa. Kärsivällisyys ei aina ole mun parhaimpia puolia, joten hermohan siinä meinasi mennä. Alkoi jo tulla olo, että hittoako sillä on nyt väliä, jos mä vetelen vähän ylimääräisenä niitä iki-ihania suolapähkinöitä sieltä työpaikan kahvihuoneen pöydältä! Vähän lipsuinkin, tunnustan. Sitten jossain kohtaa järki kuitenkin huusi sen surkean tunteen päälle, onneksi :) 

Mietin tuossa, että oiskohan tämä nyt ollut sitten ainakin jonkinmoinen sellainen tilanne, kun sanotaan, että tulee se hetki, jolloin se paino vaan junnaa, vaikka mitä tekisi. No, tiedä häntä, mutta pinnaa moinen kiristää ;) Ystävä mulle yritti sanoa, että olihan tällainen odotettavissa. Mutta mun pää ei moisia hyväksy, kun aiemmin ei ollut tullut niin monen viikon junnauksia. :)

Tilannetta vähän pelasti se, että kaverin koiruus oli mulla pari viikkoa hoidossa. Toki sekin aiheutti stressin, vaikka tuttu koira onkin :) Mutta tulipa lenkkeiltyä! Toivottavasti paino ei nyt ala nousemaan, kun koira lähti ;)

Sitten tässä oli vielä sellainenkin haaste, kun viikko sitten tuon koiran lisäksi oli kummityttö hoidossa. Asun kolmannessa kerroksessa ja talossa ei ole hissiä. Kummitytöllä ikää on hieman yli 2 vuotta ;) Siitä sitten vaan lenkille koiran ja lapsen kanssa. Totesin, että jos musta joskus tulee äiti, musta ei ainakaan tule yksinhuoltajaa, jolla on lapsi JA koira... Käytiin koiruuden ja kummitytön kanssa mun äidin luona ja neiti löysi kevyen käsipainon. Siinä se seuraa kummitädin jalanjälkiä! :D  
Kuvaan on kysytty lupa lapsen äidiltä ;)

Käytiin viime keskiviikkona treenaamassa Jeritan kanssa. Tai siis mä treenasin ja Jerita kertoi, mitä tehdään ;) Se on kyllä jännä, miten nopeasti se tunti hujahtaa, kun on toinen ohjaamassa treeniä. Vaikka jossain kohtaa kyllä tuntui, ettei se treeni lopu ikinä! Olin pyytänyt sellaista kunnon rääkkitreeniä ja sen myös sain! Isossa jalkaprässissä puskiessani en tiennyt, että pitäiskö itkeä vai nauraa. Pahalta tuntui, mutta jälkikäteen hiton hyvältä! Se on kyllä mukava tunne, kun lihakset kipeytyy ja tietää tehneensä ;)

Treenin ohessa sitten tuli puhetta treeniohjelman muokkaamisesta. Asiaa jokusen hetken pohdiskeltuani ehdotin vielä, että josko siitä ohjelmasta tehtäiskin nelijakoinen. Jatkossa yritän siis käydä salilla 4 krt/viikko. Ja jos se 4 kertaa ei onnistu, niin käyn kolme, mutta jatkan sitten aina seuraavalla viikolla siitä, mihin aiemmin jäin. Uusi ohjelma vaikutti varsin mukavalta! Hirmuinen hinku tuli jo päästä salille, mutta päätin odottaa maanantaihin asti, kun taas mennään Jeritan kanssa treenaamaan :) Tuo saliohjelman muuttaminen tuo kyllä taas uutta intoa ja motivaatiota salilla käymiseen :)

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Motivaatio, muutos ja kommentit

Motivaatiosta olen kirjoittanut aiemminkin. Se juttu löytyy täältä. Tuo kirjoitus on tehty muutoksen alussa, joten siinä kerroin enemmänkin siitä, mistä motivaation pitää lähteä liikkeelle. Nyt koitan kertoa siitä, miten niinä heikkoinakin hetkinä saa kiinni siitä motivaatiosta ja pääsee palaamaan ruotuun. 

Heti alkuun täytyy se myöntää, että ei tämä aina niin helppoa ole, vaikka helposti ne kurjat asiat saa peitettyä hymyn taakse. Joskus niiden seuraavan päivän eväiden tekeminen on niin hiton turhauttavaa. Kaupassa käyminen ottaa päähän, kun sinne menee melko paljon rahaa kerralla. Sen lisäksi on hitosti niitä kauppakassejakin vielä! Huoh. Sitten, kun iskee vielä stressi päälle ja paino ei tipu, niin sekin sieppaa.  

Tähän kohtaan täytyy sanoa, että onneksi mulla on Jerita. Siinä on kyllä sellainen tyyppi, joka osaa aina sanoa ne oikeat asiat ja vähän ravistellakin, jos sitä tarvitaan. Jerita sanoo asiat niin kuin ne on, eikä turhaan kaunistele asioita. Fatkat tiskiin ja ulinat nurkkaan! ;) Mutta Jerita ei myöskään lyö lyötyä. Niin, se tyyppihän on ihminen, joka ajattelee ja huomioi ihmisiä! ;)

Mitäs sitten, kun se motivaatio on ihan hukassa? Mikä siihen ajaa? Motivaation puuttumiseen mulla liittyy olennaisesti huonot yöunet ja/tai stressi. Uni on aina ollut mulle tärkeää, mutta nyt sen huomaa vielä paremmin. Syöminen huonosti nukutun yön jälkeen on jotenkin hankalaa. Sen päälle treenaaminen tuntuu turhalta, kun ei jaksa oikein mitään. Stressiä aiheuttaa liian buukattu kalenteri ja rankka aika töissä. Edelleen opttelen sitä, että mulla on vapaailtoja ja viime aikoina se onkin onnistunut suht hyvin :) Mutta liian täyden kalenterin kanssa eväiden puuhaaminen on ihan tuskaa. Silloin mennään sieltä, mistä aita on matalin. Tehdään se hiton salaatti, mikä jo vähän tympii ja sitten irvistellään seuraavana päivänä lounastunnilla, kun ruoka ei olekaan niin hyvää, kuin se voisi olla. Sitten, kun joutuu niitä eväitä tekemään yömyöhällä, niin tulee nukuttua liian vähän... Kierre on valmis.


Mä yleensä kärvistelen tuon motivaation puuttumisen kanssa jokusen päivän itsekseni. Tiedän, että  lauantaina saan sitten näpytellä kaikki ajatukseni punnituksien kera Jeritalle. Välillä kyllä, jos tuntuu, että pää vaan yksinkertaisesti hajoaa näiden ajatuksien kanssa, niin laitan viestiä kesken viikonkin. Mulle tärkeää on se, että tiedän, että mulla on mahdollisuus laittaa sitä viestiä ja on joku, jota kiinnostaa, miten mulla ihan OIKEASTI menee. Välillä kirjoitellessa kyllä miettii, että kuuluuko toisen nyt ihan oikeasti tietää, mikä mua pännii töissä (aiheuttaen stressiä). Mutta se vaikuttaa niin mun mieleen kuin kroppaan, joten olen todennut parhaaksi vain kirjoittaa ne kaikki asiat.


Mistä sitä motivaatiota sitten saa? Suurin motivaation tuoja on varmasti ne positiiviset muutokset ja näkyvät asiat. Ensimmäinen suuri muutos oli se, että pääsin eroon verenpainelääkkeistä, joita ehdin reilun vuoden syömään. Toinen suuri muutos on se, etten olekaan enää särkylääkkeiden suurkuluttaja; viikottaiset päänsäryt ovat hävinneet! 
Mulle on myös kasvanut lihaksia! ;) Viime aikoina motivaatiota olen hakenut vanhoista kuvista, samalla yrittäen konkretisoida muutosta itselleni. 

Viime aikoina on siis ollut jotenkin kovin vaikea ymmärtää sitä muutosta, mikä on tapahtunut. Kuvat näyttävät kyllä hyviltä, verrattuna entiseen, mutta pää ei pysy perässä. Peiliin katsoessa en välillä näe lainkaan sitä muuttunutta minää, vaan sen, mitä pitää vielä tehdä.


Ei tämä silti pakkopullalta tunnu. Tähän on nyt oppinut, että elämässä etusijalle asetetaan ruokavalio ja treenit. Toki töissä pitää käydä, joten ensin mahdutetaan nämä kolme asiaa. Sen päälle kuitenkin mahtuu paljon muuta. Sosiaalinen elämä on nykyään ehkä hieman rauhallisempaa, mutta sekin on ihan mukavaa, kun ei ole joka ilta buukattuna ;) Kuitenkin ne tärkeimmät tyypit tietää, että tässä ollaan ja minä tiedän, että vaikkei joka päivä nähdäkään, niin siellä ne on :) ja näkeminen on aina entistä ihanampaa, kun on sen hetki!


Nyt, kun on vähän harvemmin nähnyt tuttuja, tulee myös hauskoja kommentteja. Mun tuttavapiiri on aika laaja ja sen myötä tuttavien ikäskaala on myös suuri. Vanhemmat ihmiset kysyvät asioista hieman varovasti ja nuoremmat sitten melko suoraan. Parhaita kommentteja viime aikoina on olleet: "Anteeks, me ei meinattu tunnistaa sua ollenkaan, saako kysyä... kuinka paljon sä olet laihtunut?" ja "Sähän oot ihan pikkutyttö!" Ihania kommentteja, jotka hymyilyttää ja joita sitten tämä yliajattelevainen ja asioita pohdiskeleva jää miettimään :) Toki sitten tulee niitä hieman epämiellyttäviäkin kommentteja kun eräs kysyi: "Jääkö sulle sitä löysää nahkaa, kun sä kerta noin laihdut?" En siis kyseistä ihmistä kovin hyvin tunne, mutta hän on itsekin reilusti ylipainoinen ja varmaan osittain sen takia kysyi. Tässäkin vaan äänensävy särähti minun korvaani ;) No, jäähän sitä nahkaa, mutta luotan siihen, että ajan kanssa se häviää. Jos se on rakkaudella venytetty monta vuotta, niin kai se rakkaudella vetäytyykin sitten, pidemmän aikaa.

Kaiken kaikkiaan muutoksien tulo elämääni on ollut hyvä juttu. Olen monesti miettinyt, että mistä mä olen joutunut luopumaan viimeisen puolen vuoden aikana. Mun täytyy myöntää, että mä muistan tosi huonosti sitä elämää sinne puolen vuoden taakse. Mä olen oppinut elämään tässä ja nyt, enkä enää hurjasti mieti menneitä. Katse tulevaisuuteen suunnattuna. Mutta olenhan mä luopunut. Suurin luopuminen on ollut sokeri, eli herkut. Mä olen luopunut mun lohtusuklaapatukoista/-levyistä, iltakekseistä, iltapäiväpullista. Sen myötä törmännyt kommentteihin: "No ota nyt ees yks karkki!" tai "Ei se maailma kaadu, jos sä nyt kerran syöt pullaa." Niin, ei se kaadukaan. Mä vaan haluan itse tehdä sen valinnan, milloin sen karkin tai pullan syön. Mä olen joutunut luopumaan myös suuresta määrästä vaatteita ja kohta mä joudun luopumaan myös Seppälän Great Girls ja Lindexin XLNT -osastoista. Pahimmillaan mun farkkujen koko on ollut 56, viimeksi ostin farkut kokoa 44. Mä olen luopunut mun rakkaudella kerätyistä kiloista. Pahimmillaan mä olen painanut sen 146 kg, nyt mä painan n. 100 kg.


Useammin sitä tuon luopumisen sijasta miettii, että mitä elämään on saanut. Mä saan syödä, paljon! Syöminen on mukavaa ja pääasiassa ruuan tekeminen on kivaa hommaa. Olen jopa saanut kehuja kanssaihmisiltä, että tekemäni ruuat on hyviä ja peittoaa jopa ravintolaruokia! Tässä kohtaa ei pitäisi kai paljastaa, että kyse oli Subwayn peittoamisesta ;) Syömisen lisäksi elämääni on tullut paljon lisää liikuntaa ja sekin on varsin mukavaa. Enemmän sieppaa se, jos ei pääse liikkumaan. Liikkuessa mieli tyhjenee ja on kiva huomata, kun pikkuhiljaa jaksaakin vähän enemän :) Eniten pidän salitreeneistä ja välillä sinne lenkille itsensä saaminen on ihan hiton vaikeaa. Lenkkejä kuitenkin voi korvata pesistreeneillä, uinnilla tai vesijuoksulla. Pääasia, että tekee jotakin, missä liikkuu. Se tuo mukavaa vaihtelua, sen tasaisen tallustamisen lisäksi. Ulkona kävellessä taas saa raitista ilmaa ja maisemat vaihtuu. :)



Parhaiten mieleen on jäänyt kommentti äidiltä. Kävelimme kerran rappuja alas, minä edellä, äiti perässäni ja selän takaa kuului: "Kyllä sä näytät upealta!" Äiti <3

Tässä sitä motivaatiota ja muutoksen konkretisointia, Upea Minä: