keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuoden toiseksi viimeinen päivä... Hyvä syy laittaa vuosi pakettiin! ;)

Vuosi 2015 lähenee loppuaan. Vuoden aikana on tapahtunut paljon. Vuosi on ollut useassa kohtaa aikamoista rämpimistä ja tarpomista. On ollut hampaiden kiristelyä ja hitonmoista tuskastelua. On tullut pillitettyä, mutta olen mä nauranutkin. Paljon. :) Tämä vuosi on ollut hyvin opettavainen.

Mitä mä olen oppinut? Tätä mä kyselen monesti itseltäni :) Mä olen oppinut itsekkyyttä, tervettä sellaista. Mä olen oppinut, että mun ei ole pakko, jos mä en tahdo ;) Mä olen oppinut asettamaan itseni ihan oikeasti etusijalle. Mun ei tarvitse olla joka ilta menossa ja tohottamassa. Mä olen oppinut keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Mä olen myös jo osittain oppinut, että ihan kaikesta ei tarvitse selvitä yksin :) Paitsi... Vastahan mä tossa tyhjensin oman kämppäni putkiremontin alta lähes yksin :P Mutta JOS olisin pyytänyt enemmän apua, olisin sitä varmasti saanut. Jääräpää, mikä jääräpää ;)

Mä olen oppinut raivaamaan elämästäni paljon asioita, jotka vie mun energiaa turhaan tai aiheuttaa pahaa mieltä. Tämä tarkoittaa myös ihmisiä. Mä olen oppinut, että elämäntapamuutos, laihtuminen ja ulkoinen muuttuminen ei vie pois niitä ongelmia, jotka mun mieltä painaa.

Mä olen oppinut kärsivällisyyttä. Mä olen oppinut, että sitkeästi tekeminen tuottaa tulosta. Mä olen oppinut keskittymään enemmän olennaiseen :) Mä olen oppinut, että kiireessä ei ole mukava elää, mutta kiirettäkin pystyy hallitsemaan. Mä olen oppinut, että mä teen asioita itseäni varten. Mä elän itseäni varten. Tämä on mun elämä ja mä teen siitä sen näköistä, kuin mä haluan.

Mä olen oppinut, että elämässä tapahtuu asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Vaikka tapahtuu kurjia asioita, niin niiden kanssa pystyy elämään. Mä olen oppinut, etti maailma kaadu, vaikka mä en laihtuisi vuodessa, kuin 10 kg. Mä olen oppinut, ettei aina kannata olla liian ehdoton. Itselleen on syytä olla armollinen. Mä olen myös oppinut sen, ettei maailma kaadu, vaikka ei pääsisi kolmeen päivään käymään vaa'alla :D

Mä olen oppinut sen, miten mulla on hyvä olla itseni kanssa :) Ennen kaikkea mä olen oppinut sen, että mä olen aivan mahtava, avoin ja sydämellinen tyyppi. Sen lisäksi mä olen kaunis! Ainakin useimpina päivinä vuodessa ;)

Kun vuosi on laitettu pakettiin, niin mitä ohjeeksi ensi vuodelle? Kehu itseäsi! Ihan tasan tarkkaan jokaisesta meistä löytyy hyviä puolia ja me onnistutaan monissa asioissa. Jos niiden hyvien puolien löytäminen tuntuu haastavalta, niin lopeta ainakin itsesi mollaaminen. Jos et itse arvosta itseäsi, niin miten kukaan muukaan osaisi arvostaa? Jos on ongelmia oman arvostuksen löytämisessä, niin otapa yhteyttä, mää autan! :P

Muista: Sinä olet arvokas :)






sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Mulla on haba! Ehkä myös muita kuulumisia :)

Ostin tuossa itselleni etukäteisjoululahjan; treenikertoja Jeritan kanssa. Nyt niistä on jo muutama treeni tehty ja voi himpura, että se vaan on kivaa treenata ohjatusti! Ihanaa, kun pääsee kokeilemaan uusia juttuja ja saa ylittää itseään :)

Tällä kertaa treenailtiin sitten yläkroppaa, mm. ojentajia ja hauista. Mä treenasin niin hiki hatussa, etten huomannut edes, että joku on stalkkeroinut mun treeniä ;) Sain vaan jälkikäteen parit kuvat viestillä:

Ja näin saa kyytiä ojentajat! Kiitos kuvaajalle :)

Siinä me sitten hauisjuttuja puuhailtiin ja kokeilin mulle uutta liikettä, Jerita katseli mua edestäpäin ja yhtäkkiä kuuluu kiljaisu: "Herranjumala sulla on iso haba!" Siis mitä? Mulla? :D Sitten mua käskettiin katsomaan peiliin ja OHO! :o Mun haba on kasvanut! Hih, kyllähän sen nyt erottaa! Pakko on ollut pullistella peilin edessä, jotta asian tajuaa :P

Ylemmässä kuvassa rentona, alemmassa jännitettynä :P

Mä olen huomannut, että mulla on nykyään kainalossa myös kuoppa! Ennen ei ollut... Ja sama, solisluun erottaa nyt paremmin, kuin ennen. Senkin "taakse" on tullut syvempi kuoppa, kuin ennen ;)

Sitten onkin hyvä hypätä asiasta kukkaruukkuun ja sen viereen! Torstaina tuli eteen yllättävä mahdollisuus lähteä risteilemään Tukholmaan. Sain vielä ystävän houkuteltua mukaan ja tsädäm! Mehän lähdettiin. Kiirehän siinä meinasi tulla. Sataman päästyä Matkapoikien tiskikin oli jo suljettu (reissu oli tilattu Matkapoikien kautta), mutta onneksi Siljan tiskillä ollut mukava täti vähän naureskeli meille ja kävi hakemassa meidän liput. 

Laiva keikkui kovasti mennessä. Onneksi tullessa oli rauhallisempaa :) Tukholma oli kaunis ja aurinkokin paistoi! 


Meille oli molemmille aamuille varattu jo valmiiksi aamupalat laivalla ja ekana iltana käytiin myös buffetissa syömässä. Mä tykkään noista buffahommista, kun sieltä aina löytää sopivaa ruokaa. Vaakaa en kyllä mukana kantanut ja toki siellä buffassa tulee syötyä sitten vähän muutakin, kuin mitä pitäisi. Mutta överiksi en vetänyt, tälläkään kertaa :) Tästä kertoo se, että vaaka näytti 300 g vähemmän, kuin lähtiessä ;)

Siinä kaverin kanssa ekana aamuna istuskeltiin aamupalapöydässä ja kerroin, kun mulle tulee aina hassu ajatus, kun tietoisesti on valinnut vähän vääriä eväitä lautaselle. Nyt valkkasin laivalla aamupalalle vähän extrana rieskaa (NAM!) ja kerroin, ennenkuin haukkasin, että mä melkein kuulen, kun kroppa huutaa, että älä tunge sitä *skaa suuhusi! Syö sitä kunnon ruokaa, pöljä! :D Käykö muille näin? ;)

Mutta nyt täytyy myöntää, että treeni kyllä kulki tänään erityisen hyvin, hyvien yöunien ja "hyvän" syömisen jälkeen :) Eli hyödynsin poikkeamat, enkä jäänyt tuleen makaamaan ja voivottelemaan, kun on tullut syötyä huonosti ;) Ei se toki sitä tarkoita, että nyt voisi joka päivä syödä överisti sen takia, että treeni kulkisi hyvin. Ei se pidemmän päälle kulkisi kuitenkaan, kun alkaisi jo vähintään vatsaa korventaa ;)

Tsemppiä alkavaan viikkoon tyypit! :)

tiistai 24. marraskuuta 2015

Ajatusmaailma ja sen vaikutus elämään

Lueskelin Hiljan blogikirjoitusta lannistumattomista ihmisistä. Kirjoituksessa oli viitattu Hesarin kirjoitukseen siitä, miten toisilla on parempi kyky selviytyä vastoinkäymisistä. Näiden kirjoitusten yhdistelmä sai minut pohtimaan omaa ajatusmaailmaani ja sen vaikutusta mun elämään.

Päällisin puolin ja aika pitkälti sisältäkin mä olen hyvinkin positiivinen ihminen. Välillä jopa niin positiivinen, että ihan itseänikin ärsyttää ;) Mutta mä löydän aina asioista jonkun positiivisen puolen. Musta on mukavampi ajatella positiivisesti, sillä kurjien asioiden pohtiminen ja vatvominen kuormittaa mua ihan hurjasti. 

Mä en tykkää kattoa uutisia, kun sieltä tulee vaan kurjia asioita. Mä en jaksa kuunnella, jos ihmiset vänkää ja inttää asioista. Rakentava keskustelu on täysin eri asia. Mä olen blokannut facebookista ihmiset, jotka päivittää sinne aina vaan jotain kurjaa ja negatiivista. Mä en jaksa turhaa valitusta. Taidan elää sellaisessa omassa pienessä kuplassani ;) Suojelen itseäni turhalta kuormalta.



Välillä olen pohtinut, että mistä tuo positiivinen asenne on tullut. Ei mun sitä tarvitse tekemällä tehdä, sillä tällainen mä olen ollut aina. Kai se jossain suvun veressä on periytynyt :) Olisi tässä elämässä ollut montakin syytä siihen, että olisin voinut katkeroitua ja jäädä kiinni niihin negatiivisiin asioihin; mua on kiusattu koulussa ja vapaallakin (ei tosin kotona), mun vanhemmat on eronneet, mun sisko on sairastunut skitsofreniaan, mua on käytetty monella tapaa hyväksi, mä olen saanut pelätä läheisien sairauksien vuoksi, mä olen menettänyt läheisiä... 

Kaikki tapahtuneet asiat on jättäneet muhun jälkiä ja vaikuttaneet mun elämään. En mä näitä asiota ole mun elämääni toivonut, enkä pyytänyt. Mutta mä väitän, että nämä tapahtumat on tehneet musta tällaisen ihmisen kuin olen. Uskon myös, että positiivisen asenteeni takia olen selvinnyt näistä asioista. En minäkään ole mikään yli-ihminen ja kaiken kestävä tyyppi, mutta jos mä olisin jäänyt vatvomaan ja märehtimään näitä asioita, olisin mun elämä varmasti ihan tosi paljon kamalampaa!

En yritä sanoa sitä, että kaikkien pitäisi olla yltiöpositiivisia ja aina hymy päällä niin, että hampaat näkyy. Sehän on vielä kamalan raskasta, varsinkin jos pakosta pitää hymyillä! ;) Mutta valitettavan monesti olen huomannut, että negatiivisuus paistaa ihmisistä pidempään ja pidemmälle, kuin se positiivisuus. Kehoittaisinkin siis jokaista miettimään sitä omaa asennettaan :) Auttaako se selviytymään asioissa, jos ajattelee kaiken negatiivisen kautta? Voiskos se elämä olla helpompaa, jos sitä kurjuutta ei maksimoisi koko ajan?

Tietysti välillä elämässä on asioita, joihin ei vaan voi vaikuttaa ja ne vetää mielen matalaksi. Tottakai joskus tulee se tilanne, kun lyötyä lyödään uudestaan ja sitä on ihan tallaantuneena pohjalle. Tulee tilanteita, että yksin niistä asioista ei selviydy, vaan tarvitsee tukea ja apua. MUTTA, sitä paremmalta se hyvä olo ja hymyily tuntuu, kunhan se taas esiin pilkistää.

Mä alan voimaan huonosti, jos joku asia on rempallaan ja mieli on koko ajan matalalla. Siksi mä haluan korjata niitä asioita elämässäni, mitkä ei ole kohdallaan. Siinä on siis jälleen syy, miksi mä haluan pitää huolta itsestäni. Tällä viittaan nyt kirjoitukseeni kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Kun voin itse kokonaisvaltaisesti paremmin, ei ne kurjat asiat lynkkaa mua niin pitkäksi maanrakoon. Toisaalta, myös ruokavaliosta kiinni pitäminen ja treenaaminen auttavat pysymään pinnalla, vaikeinakin hetkinä.

Ja hei, vaikka mä tänä aamuna heräsin taas kurkku karheana, enkä olisi jaksanut nousta sängystä, kun joka paikkaa särki, niin silti mua hymyilyttää: 


...koska mun elämä alkaa pikkuhiljaa olla sellaista, kun mä haluan. Kera mun postiviisen ajatusmaailman, jonka myötä olen päässyt näin pitkälle!  :)

perjantai 20. marraskuuta 2015

Oivalluksia odotellessa... ja odottamattomia oivalluksia :)

Olin aloittanut tämän tekstin kirjoittamisen sillä, että on pitkään ollut jo sellainen olo, että odottelen jotain suurempaa oivallusta elämässä... Teksti oli jäänyt luonnokseksi jo pitkäksi aikaa. Otsikkoa lueskellessa mulle tuli uusi oivallus ;) Ehkä tämä tuleva teksti oli sitten oivalluksen odottelun tarkoitus, vaikka oivallukset ei ehkä niin maata ja elämää mullistavia suoralta kädeltä olekaan :)

Mä olen nyt viimeiset kolme viikkoa saanut motivoitua itseni salille niin, että siellä salilla on käyty hikoilemassa neljästi viikossa. Ai jumankekka mä olen ylpeä :) Tuona aikana olen myös saavuttanut alimman painoni ;) Tosin, viimeisten päivien vaakakäynnit näyttävät jotain ihan muuta lukemaa... Jos alkaisi kaivelemaan, siihen löytyy varmasti monia syitä. Nyt yritän vaan olla stressaamatta asiasta ja olla ylpeä siitä, että olen syönyt, kuten kuuluu ja treenannut kovasti :)

Täytyy myöntää, että tuo treenaaminen on vienyt veronsa. Huomaa, kuinka sitä oikeasti tarvitsee ja ehkä kaipaakin lepopäiviä, vaikka samalla on innoissaan siitä, että jaksaa nostaa isompia painoja ja uskaltaa haastaa itseään :) Mutta minä kun käyn salilla aamuisin ja noina aamuina kello soi klo 4.45, niin iltaisin on mukava kömpiä yhdeksän hujakoilla petiin :) Kun treenaamisen, kokopäiväisen työn ja vapaa-ajan yrittää mahduttaa näin yksin eläessään samaan kalenteriin, niin en halua edes miettiä mitä se on, kun on parisuhde tai perhe :D 




Mutta niistä oivalluksista! Mä olen nyt parisen vuotta tuolla salilla käynyt. Olen aina ollut sellainen, että teen tarkasti ohjeiden mukaan asiat, jotka ei ole minulle niin tuttuja. No, sitten mä olen myös vähän sellainen, että jos on esim. saliohjelma, niin teen tarkalleen ne liikkeet, mitkä ohjelmaan on merkitty. Niinhän kunnon tyypit tekee ;)

Olen aina tasasen epätasaisesti ottanut Jeritalta ohjattuja treenejä. Niistä saa kyllä aina sellaisen motivaatiobuustin omaan treenaamiseensa :) Sen lisäksi niistä saa aina uusia vaihtoehtoja siihen saliohjelmaan. Niin ja jotta ei jää epäselväksi, niin kyllä mun saliohjelmia on välissä muuteltu, että en mä paria vuotta ole samalla moodilla mennyt :D Tylsäksihän se kävisi ;) 

Nyt tässä ahkerammin treenatessa on tullut oivallus, että niin, joskushan voisi ihan oikeasti vaihtaa sitä liikettä, mitä tekee aina samassa laitteessa tai samalla tavalla. Ai vaihtaa miten? Monesti saman liikkeen voi tehdä monessa eri laitteessa. Ei kyykätä tarvitse aina tanko niskassa smithissä tai supersquatissa (tässäkin on jo kaksi vaihtoehtoa!!). Välillä voi kyykkiä vaikka taljassa köyden kanssa! ;) Tai ojentajia ei tarvitse aina hinkuttaa sillä köydellä ylätaljassa (vaikka onkin hitsin hyvä liike), vaan voitkin nostaa tankoa pään päällä :) 




En olisi esim. vuosi sitten vielä voinut kuvitella tekeväni itsenäisesti jotakin muutoksia ohjelman kulkuun. Ja edelleenkin vähän varoen ;) Mutta osaltaan sekin innostaa, kun OIVALTAA, että tietääkin aika monia vaihtoehtoisia liikkeitä ja laitteita, miten ja missä tehdä :) Sitä tulee vähän sellainen voittajafiilis, että hitto vie, mähän olen oppinut asioita alueelta, joka on ollut mulle ihan vieras! Kivaa on myös se, että ei ole enää ihan niin epävarma treenaamisen suhteen, vaan on saanut varmuutta omaan tekemiseensä :) Ei  musta silti muita ohjaamaan ole, älkää huoliko! :D

Eilen käytiin taas treenailemassa Jeritan kanssa takareisiä ja pakaroita. Jerita lupasi, että tänään mulla on taas iso pylly ja katsokaas, kuinka kävikään:


PLOP PLOP! ;)

Edestä tänään näytti kuitenkin tältä:




Oivalluksien täyteistä viikonloppua! :)


torstai 19. marraskuuta 2015

Kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia - mitä tuo sanahirviö tarkoittaa?

Joskus tässä muutoksien alkaessa päätin, että mä haluan voida kokonaisvaltaisesti hyvin. Mitä se sellainen kokonaisvaltainen hyvinvointi sitten mun kohdalla tarkoittaa? Ihan täydellisesti en sitä vieläkään tiedä, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa :)

Mä olen ajatellut sen, että kokonaisvaltainen hyvinvointi koostuu karkeasti jaettuna kahdesta osasta: Fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista. Tavoitteet molempien kohdalla muuttuu elämän edetessä, mutta se on vain hyvä asia! Jos jämähtää paikoilleen, ei kehity ;) Sekä fyysinen että psyykkinen hyvinvointi on myös hyvin sidoksissa keskenään.


Joensuun seudun kansalaisopisto (http://www.joensuunseudunkansalaisopisto.fi/course/view.php?id=11)


Fyysinen hyvinvointi mielestäni tarkoittaa sitä, että jaksan touhuta työpäivän ilman, että joka paikkaa kolottaa tai olo tuntuu ylimalkaisen raskaalta. Jaksan myös liikkua ilman, että tulee hiki pelkästä ajatuksesta. Työpäivän jälkeenkin on tarkoitus jaksaa puuhastella, eikä viikonloppua ole suunniteltu vietettävän nukkuen. Tarkoituksena on myös se, että viihdyn kropassani.

Psyykkisen hyvinvoinnin koen niin, että on sellainen "tasainen" olo. Silloin on sinut itsensä ja omien ajatuksiensa kanssa, eikä stressaa liikaa. Silloin, kun asiat on kohdallaan, kestää myös niitä elämän ylä- ja alamäkiä paremmin, eikä niistä tule ylitsepääsemättömiä.

Fyysisen hyvinvoinnin löytämiseen minä olen tarvinnut apua. Mulla ei ole ollut hurjasti kiinnostusta kaivaa itse tietoa asiasta tai lähinnä ei ole aiemmin ollut kiinnostusta tehdä asialle mitään. Apua ja järjettömästi tukea tähän mä olen saanut Jeritalta. Jerita on tehnyt mulle saliohjelman ja ruokavalion. Asioiden etenemistä on seurattu viikottaisella raportoinnilla. Yhteydenpidon myötä olen saanut vinkkejä myös ruokien tekemiseen, vaihteluun ja leipomiseen. Alkuun oli ihanaa, kun mun ei tarvinnut itse miettiä miljoonista vaihtoehdoista, vaan oli ihminen, joka ajatteli mun puolesta, teki asioista mahdollisimman simppeleiksi ja antoi tarkat ohjeet, miten syön ;) 

Ihan rehellisesti sanottuna, en mä oikeasti edes tajunnut, miten paha olla mulla aikanaan on itseni kanssa ollut. Kaikki on ollut ihan hiton raskasta ja turhauttavaa. Ei sitä silloin isompana osannut ajatella, että voisi tuntua joltain muulta, kun oli tottunut siihen, että ei voi tai kehtaa kaikkea tehdä, mitä muutkin, kun on niin iso ja hengästyy vähemmästäkin. Helpompi oli turvautua siihen, että käveli (HUOM! Kuitenkin kävelin!!!) lähikauppaa hakemaan herkkuja ja palasi kotiin. Saattoi siinä jopa olla ylpeä itsestään, kun oli sen vajaan kilometrin suuntaansa kävellyt. Sitten sai hyvällä omalla tunnolla mussuttaa...

Mutta mitäs sitten, kun se fyysinen olo paranee ja helpottuu? Enpä tullut ajatelleeksi, ettei se pää ihan pysy samalla tavalla perässä tai miten paljon pään sisällä pitää töitä tehdä, että asiat selkenee.

Psyykkinen hyvinvointi on jokaisella meillä välillä koetuksella. Ihan varmasti. Mä olen ihmisenä sellainen, että en ole paljon apuja pyydellyt ja olen oppinut pärjäämään itsekseni. Sen lisäksi mä ajattelen asioita, liiankin kanssa. Aina olen kuitenkin tiennyt sen, että asioista voisi olla ihan hyvä puhua jonkun muunkin kanssa, kuin ystävien tai läheisten kanssa. Mutta kun se kynnys ottaa yhteyttä mihinkään on niiiiiin korkea. Vai mitä? Kun pitäisi puhua omista asioistaan, jotka ei nyt sitten ole ihan niin tärkeitä, kuin jonkun toisen asiat... ai miten niin ei ole?


Viime kevään ja kesän aikana mun mielessä myllersi aikamoisia asioita. Työhommia, iholeikkaukset, liian täysi kalenteri, ihmissuhdeongelmat... Olin jopa niin syvällä, etten halunnut nähdä ketään, ettei tarvinnut selitellä, mikä painaa mieltä tai ettei olisi revitty johonkin uuteen suuntaan, mihin yksinkertaisesti ei jaksanut, ehtinyt saati kyennyt.

Elämä onneksi rauhoittui ja sain itseni koottua jälleen kerran. Aloin vaihteeksi jopa tuntemaan iloa ja hymyilinkin jopa ilman pakkoa! ;) Se on kuulkaa ihana tunne se. Sitten sain itsestäni niin paljon irti, että sain varattua ajan lääkäriin monista syistä ja sieltä sain vinkkiä, mihin voisin asioista mennä puhumaan. Nyt olen kerran jo käynyt asioista puhumassa ja onpa kuulkaa hieno tunne, kun jollain ihmisellä on se tunti pelkästään sua ja sun asioita varten. Ei tarvitse miettiä, että pitäisi antaa se aika jollekin muulle ja saat ihan rehellisesti ja avoimesti puhua ihan juuri niistä asioista, kuin haluat! Eikä ole rajattu, mistä asioista saa puhua! Ja mikä parasta; tiedät, ettei ne asiat lähde eteenpäin niin, että kuulisit ne jostain uudestaan, jonkun toisen kertomana. WAU! Menen siis toistekin ja niin pitkään, kun koen tarvetta :)

En siis tällä hetkellä ole mitenkään erityisen rikki asioista, mutta jotta pystyisi ennaltaehkäisemään sitä rikki menemistä ja edesauttamaan sitä kokonaisvaltaista hyvinvointia, haluan käydä puhumassa asiostani :) 

Edelleen täytyy muistaa se, että psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi kulkee hyvinkin tiiviisti käsikädessä. Jos on kovasti stressiä tai huolta, ei se kroppakaan toimi samalla tavalla (esim. mun tapauksessa paino ei putoa). Jos taas joku paikka on kipeä ja se estää liikkumista tai syöt huonosti, niin alkaa pää hajoamaan... 

Mitä tällä kaikella yritän sitten sanoa? No, jos heittää itselleen sellaisen pikkuhaasteen, kuin kokonaisvaltainen hyvinvointi, on parempi hyväksyä se, että tarvitsee apua asian toteuttamiseen. Minkälaista, se riippuu ihmisestä. Itsestään huolen pitäminen on hankalaa, varsinkin jos elämässä tapahtuu suuria muutoksia. Asioista on hyvä puhua ja sitä tukea on hyvä ottaa vastaan. Ei se tee heikoksi, jos haluaa auttaa itseään. Se on heikkoutta, jos yrittää liian pitkään pärjätä omillaan. 

Anna itsellesi aikaa asioiden kanssa. Muutoksien tekeminen ei ole helppoa, mutta se on helpompaa avun kanssa. Ennen kaikkea, KAIKISSA asioissa, ole itsellesi rehellinen. 

Kuva: Mariah Kari :)


maanantai 2. marraskuuta 2015

Muuttuminen ja siitä puhuminen, niin hyvässä kuin pahassa.

Lueskelin viime viikolla jompaakumpaa valtakunnallista iltapäivälehteä (en nyt kuollaksenikaan muista kumpaa) ja siellä oli juttua lihavuusleikkauksista ja sen jälkeisestä minäkuvan muuttumisesta. Juttu ei ollut mikään monen sivun spektaakkeli, enkä sitä äkkiseltään lehtien nettiversioista löytänyt. Jutussa lihavuusleikkauksen myötä laihtuneet ihmiset kertoivat, minkälaisia kommentteja olivat saaneet laihtumisen myötä.

Ihmiset kertoivat saaneensa ihan hurjia, negatiivisiakin kommentteja. Mä olin ihan tyrmistynyt! Leikkaukseen ei nimittäin ihan heppoisin perustein päästä, joten on varmaan melkoisen seulan läpi mennyt, ennenkuin oikeasti ollaan siinä pisteessä, että ollaan leikkauspöydällä. Voisin kuvitella, että on melkoinen psyykkinen myräkkä ollut. Sitten se kaikki helpotus, että vihdoin asia tapahtuu ja sitten se hämmennys ja ehkä pelkokin, että mitä tulevaisuudessa.

No, sitten paino alkaa tippumaan, mikä on varmasti ihanaa, kun siihen kaikessa pyritäänkin. Paino tippuu ilmeisen nopeastikin ja kropassa tapahtuu hurjasti muutoksia. Ensin olet koittanut pienen pään sisällä sisäistää sitä, että pääset leikkaukseen, muutoksia tulee tapahtumaan ja hups vaan, sitten oletkin siinä kohtaa, ettet tunnista enää kroppaa omaksesi. Sitten joku urpo tulee vielä laukomaan jotain kommentteja, että näytätpä kamalalta tai kylläpä iho roikkuu...?! Siinä pitää hiton vahva olla, että kestää kaiken tuon, vaikka tukea varmasti onkin tarjolla.

Se mua jäi vaan mietityttämään, että kun kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida toisen lihavuutta, niin miksi olisi oikeus kommentoida laihtumista tai sitä matkaa sinne hoikempaan elämään? Miksi ylipäätään pitää päin naamaa kommentoida mitään kurjaa? Se on eri asia, kun ystävät joskus sanoo asioita suoraan. Se on jopa ihan tervettä! Mutta ne ystävät tuntevatkin sinut ja sanovat ihan asiasta. Ainakin niin minulle on käynyt. 

Mutta löytyypä tästä sitten se vastapainokin. Olen joskus aiemminkin kertonut, että minulla on rakas harrastus, karaoke. Ja myös siitä olen joskus (ainakin muistaakseni) kirjoittanut, kuinka ne kivatkin kommentit alkaa nyppimään. Olin viikonloppuna vaihteeksi vähän lauleskelemassa ja siellä vakikuppilassa pyörii tietysti myös tietty vakiporukka. Osa on nähnyt minua vähän harvemmin ja aika moneen kertaan olen saanut kommentteja siitä, kuinka näytän hyvältä ja miten ison työn olen tehnyt. Kaikista paras ehkä on se, että mua onnitellaan?! "Onneks olkoon?" Öööö... mistä? Siitä, että oon oppinut syömään? Siitä, että näytän hyvältä? Siitä, että olen laihtunut? 

Useimmiten olen kuitannut nuo kommentit vaan kiitoksella. On kuitenkin tilanteita, kun se kiitos ei päätäkään sitä keskustelua. Miksi sen keskustelun haluaa päättää? No, minä en ole ennenkään halunnut vartalostani keskustella, niin miksi haluaisin nytkään? En ole ihan sinut vartaloni kanssa, joten koen epämukavaksi keskustella siitä kenenkään kanssa. Varsinkin, jos se keskustelun toinen osapuoli on kännissä ;) Toki nämä tilanteet on mahdollista hoitaa huumorinkin kautta, mutta kyllähän se alkaa riepomaan, kun kuulee saman asian moneen kertaan. Tähän voisi verrata joululauluja, mitkä alkaa soimaan marraskuussa, joten kyllä tammikuussa jo *ituttaa samat vanhat virret.

Viikonloppuna sanoinkin yhdelle kommentoijalle, kun noin viidettätoista kertaa sain kuulla näyttäväni *aatanan hyvältä ja olevani kaunis ja laihtunut ihan kamalasti, että kiitos, mutta nyt riittää. Kehut kuulostaa hyvältä, mutta olen saanut nyt tämän illan aikana kuulla niitä aika moneen kertaan ja sinunkin suustasi vielä useasti, joten olen jo hieman kyllästynyt näihin kommentteihin. Sen verran tämä känniääliö oli kuitenkin järjissään, että hiljeni, mietti hetken ja sanoi, että eipäs olekaan tullut ajatelleeksi asiaa tuota kautta. Tilanne päättyi mukavasti ja jatkettiin muilla aiheilla :)

Tämä kaikki vahvistaa edelleen mun käsitystä siitä, että jokaisen on syytä miettiä mitä sanoo, ennenkuin sanoo. Suurempi merkitys on sillä, miten asian esittää, kuin mitä sanoo. Se on Minskun absoluuttinen totuus ;)

;)



sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kehonkoostumuksen mittausta

Viime viikon sunnuntaina meillä Jeritan valmennettavilla oli vähän yhteistreeniä meidän salilla. Samalla oli mahdollisuus käydä kehonkoostumusmittauksessa. Arvuuttelin kyllä vähän tuohon treeniin osallistumista, sillä olo oli ollut kummallinen, enkä oikein ymmärtänyt mitä signaalia keholta pitää kuunnella. Päätin sitten pistää hanttiin ja mennä mukaan treeneihin. Nyt onkin sitten flunssa päällä ;) Mutta toisaalta, vieläköhän olisin odotellut sitä flunssaa saapuvaksi, jos en olisi treeneihin mennyt? Mun kropalla on liian hyvä vastustuskyky, kun se niin monta viikkoa haraa vastaan, ennenkö flunssa pääsee kimppuun ;)

...ja takaisin tämän tekstin otsikkoon, kehonkoostumusmittaukseen :) Kävin siis viime sunnuntaina kehonkoostumusmittauksessa. Aiemmin olen moisessa käynyt vuosi sitten ja sitä edellisen kerran kesällä 2014. Ensimmäisellä kerralla pelotti ihan hulluna. Eihän mussa varmasti ole mitään muuta, kuin rasvaa! Hyi, en halua ja ahdistaa! Yök! Kävin kuitenkin. Eihän se tulostunut lista kaunista katseltavaa ollut, kunhan ensin ymmärsin, mitä ne lukemat tarkoittaa :D mutta siitäpä suunta olikin vaan eteenpän :)

Miksi sitten tuohon kehonkoostumusmittaukseen halusin? Ensimmäisellä kerralla en oikein edes tiennyt, miksi halusin. Mutta järkiperäinen syy oli se, että sitten tiedetään myöhemmin, miten olen edistynyt. Vaaka toki näyttää omat tuloksensa ja mittanauha myös, mutta ei ne kerro sitä, mitä siellä ihon alla oikeasti on. Mun tarkoitus kun on painon pudotuksen lisäksi saada ylimääräistä rasvaa pois ja lihasta tilalle.

Kuten olen sanonut, että tarkoitukseni on pitää tätä blogia hyvinkin rehellisesti, niin lätkäisenpäs tässä teillekin nähtäväksi kaikki nuo kolme mittausta, jotka mulle on tehty. Näissä kuvissa on nyt otettu vaan tuo tulosteen yläosa, sillä tuo tuloste on pitkä pätkä, missä eritellään myös kädet ja jalat jne... Mutta tämä on mun mielestä se oleellisin osa nyt:



Mitäs tästä voi nyt sitten päätellä? No, olen nainen ja ikää on ainakin tullut vuosi lisää mittauksien välissä ;) Pituus on pidetty samana, vaikka nyt jo kahden mittauksen myötä mä olen oikeasti 169 cm pitkä ;) Mutta pituutta ei ole muutettu tuohon mittaukseen, sillä muuten tulokset ei olisi vertailukelpoisia.

Paino on pudonnut hyvin maltillisesti reilun vuoden aikana, mutta pudonnut kuitenkin on :) Normaalipaino mulle olisi taulukoiden mukaan korkeintaan 70,6 kg. Siihen on matkaa, eikä tällä hetkellä ole tähtäimessä edes tuo "normaalipaino" :) 

BMI eli painoindeksi on myös tasaisesti pienentynyt. Silloin, kun olen Jeritan kanssa aloittanut, on painoindeksi ollut 43,9. Tällä hetkellä se on 32,2. Melkoinen muutos :)

BMR tarkoittaa sitä, kuinka paljon energiaa kroppa polttaa, jos en tee mitään, eli makaan vaan sängyssä koko päivän liikkumatta. 

FAT% ja FAT MASS eli rasvaprosentti ja rasvan määrä kehossa kiloina. Nämä oli ne, joista eniten riemastuin! :) Vaikka viimeisen vuoden aikana kiloja ei olekaan pudonnut mitään valtavaa määrää, on rasvaprosentti ja rasvamassa pienentynyt paljon! Siis miettikää, mittausten välillä painoa on lähtenyt 9,6 kg (oikeasti vähän enemmän, mutta mittaukset on otettu niin, että olen jo syönyt ja juonut päivän aikana ;)), mutta siitä on ollut RASVAA 7,5 kg! Ihan hullu määrä! :D

FFM (fat free mass) tarkoittaa kropan rasvatonta massaa. Tähän sisältyy siis lihakset, luut, vesi ym.


TBW (total body water) on kehon kokonaisvesimäärä.

Lopuksi listassa on vielä kehon "ihannerasva-arvot". Mulla tuo rasvaprosentti olisi hyvä olla 21-33. Ensimmäisessä mittauksessa prosentti on ollut 42,3 ja nyt se on 36,3 :) Rasvamassan ihannearvo meikäläisen kropalle olisi 15,4 - 28,5 kg ja nyt se on 33,0 kg :)


Tuo rasvan katoamien on kyllä aiheuttanut melkoista hymyä huulille. Kohta mä olen edes jotain kohtaa normaali, kun saavutan jotakin taulukoihin sopivaa ;) Ei vaan, olen jotenkin aavistuksen harmitellut sitä, että vuosi on ollut laiska, mutta toisaalta, se on tehnyt hyvääkin, enkä mä ihan lusmu ole ollut, kun jotain on tapahtunut kuitenkin!

Kaikista parasta tässä on se, että mitään vippaskonsteja ei ole käytetty. Yhden yhtäkään rasvanpolttaja-pilleriä en ole suuhuni laittanut, enkä ole rasvaimussakaan käynyt. Mitä mä sitten olen tehnyt? Syönyt oikeaa ruokaa ja liikkunut; käynyt salilla, lenkillä ja pelannut pesistä :)

Saanko esitellä, oman kroppansa ja elämänsä rasvanpolttaja, Minsku, kera ihanien napakoiden trikoidensa ;) 




torstai 15. lokakuuta 2015

Opettele kuuntelemaan kehoasi! Mutta älä sittenkään kuuntele sitä? Mitä tässä nyt sitten pitäisi tehdä?

Olette varmaan huomanneet, kuinka joka paikassa kehoitetaan opettelemaan kuuntelemaan omaa kehoa ja tulkitsemaan niitä kehon merkkejä oikein? Jep, niin minäkin.

Näin flunssakaudella keho lähettää monesti viestejä siitä, että nyt aiheutankin sulle räkätaudin, lepää! Saat kaupan päälle vielä kuumettakin, niin on parempi pysyä siellä sängyn tai sohvan uumenissa. Superbonuksena saat vielä kurkkukivun ja yskänkin, hähää! Siitäs saat! - Näistä kyllä tajuaa, että levättävä on!

Flunssan yhteydessä keho saattaa lähettää myös viestiä, että sulla on nyt niin kurjaa, joten lohduttaudu. Lohduttaudu herkuilla ja possuile oikein urakalla! Olet sen ansainnut, kun joudut muutenkin kärsimään, raukka-parka! Syö suklaata ja ahmi salmiakkia, mitä tahansa, missä on sokeria! - Tätä viestiä mä kyllä kyseenalaistan ;)

Sitten, jos on henkisesti rankkaa, keho lähettelee mitä kummallisempia viestejä. Voi väsyttää kovasti ja voi tuntua vaikka selkä kipeältä... Siinä sitten koitat miettiä, että mitä pitäis tehdä. Keho sanoo, että makaa sohvan pohjalla, mutta sen tehtyäsi olo ei helpotukaan, vaan väsyttää ja harmittaa entistä enemmän... - Mitäs tässä sitten tehdään?!

Mutta mitäs sitten, kun on seuraavanlainen tilanne: Pää on kasassa, eikä ole tunnetta, että olisi henkisesti väsynyt tai ylikuormittunut. Välillä on flunssan oireita, kurkku kipeä, nenä menee tukkoon, iho on arka, kun vaatteet osuu, palelee, poskia kuumottaa, veto on veks, mutta ei kuumetta tai lämpöä, vaikka päätäkin toisinaan särkee. Toisena päivänä on parempi olla tai olosta ei välitä ja lähdet vähän liikkeelle tai jopa salille! Sitten taas sen jälkeen olet ihan rättipoikki. - Mitä tästä sitten tulkitsee? Lepää vai liiku? 

Pikkuisen on ristiriitainen olo. Jos nyt flunssa on tulossa, niin voisi tulla ihan kunnolla! Jos ei, niin menis pois sitten kokonaan! Alan olemaan ihan kypsä. Samaan aikaan käyt itsesi kanssa keskustelua siitä, keksitkö tekosyitä, ettet lähtisi liikkeelle vai oletko nyt ihan oikeasti vaan järkevä, jos oletkin puolikuntoinen? Koita tässä sitten pohtia, että milloin niitä kehon viestejä pitää kuunnella ja milloin kyseenalaistaa... 

Tätä pohdiskellessa, löysin eilen kauppareissulla yllärin itselleni. Ihanan kamalan trikoot. Joista pää sanoo, ettei niitä voi käyttää muuten, kuin hameen kanssa. Kroppa kuitenkin huutaa, että näistä tulisi hyvät, ihka ensimmäiset treenitrikoot! ;)







sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tänään se vihdoin tapahtui! ...mutta... ja sitten kuitenkin! ;)

Tänään se vihdoin tapahtui! Edellisen kerran odotin tapahtuvaksi syyskuun alussa, mutta se ei tapahtunutkaan... monista syistä. Mutta, tällä kertaa vähän osasin ennakoida ja odottaa asiaa tapahtuavaksi. Tavallaan odotin sitä tapahtuvaksi jo eilen, mutta perjantain tapahtumien vuoksi tiesin, ettei se eilen ollut mahdollista. Eilen kuitenkin olin pilkun tarkka kaikessa ja tänään se palkittiin...

TADAA, mä painan alle 90 kg!

Pahoittelut kuluneista kynsilakoista ;)
Ei sitä oikein osaa ymmärtää. Painoa on lähtenyt nyt ruokavalion myötä 35,1 kg. Vuodesta 2008 56,1 kg. Nuo luvut tuntuu ihan hölmöiltä, mutta ei sitä vaan tajua. Vaikka painoa on lähtenyt ja nyt pitäisi kai olla tyytyväinen itseensä ja kroppaansa, on välillä silti sellainen olo, että ei tän näin pitänyt mennä! Tän piti mennä niin, että paino putoaa, lihasta kasvaa, mä näytän hyvältä ja mulla on hyvä olo! 

Ei, ei se mennyt niin ;) Mut meneekö se elämä aina niin mallikkaasti? No eihän se mene. Jonain viikkona on varsin hyvä olo itsensä kanssa ja sitten tulee se hetki, kun tiiraat peilistä ja se peili onkin ihan kamalan rehellinen... Ne roikkuvaat makkarat ja nyt se mahakin pömpöttää... PTHYI! 

Ensin sulla on yksi ongelma, jonka ratkaiset tai se ratkeaa itsestään. Hetken päästä onkin jokin toinen ongelma. Monesti ne ongelmat on useamman asian summa. Se, mitä asioiden kanssa voi kuitenkin tehdä, on opetella elämään niiden kanssa. Kaikkia ongelmia ei voi ratkoa kerralla. Aina ei voi edes käsittää, mitä kaikkea vastaan tuleekaan, kun ei niitä asioita ole osannut odottaa.

Joskus aikaisemmin kerroinkin, että ei kukaan mulle sanonut, että kun mä laihdun, mun iho alkaa roikkumaan... Ei kukaan sanonut, että mulle tulee järjettömästi hyllyvät allit, tai mun rinnoista tulee patalaput. Ei kukaan sanonut, että mun vatsamakkarat tyhjennyttyään alkaa roikkumaan tai sisäreidet rypistyy. Kukaan ei kertonut mulle etukäteen, että se iho ei vetäydy samaan tahtiin, kuin laihdun.

Suurin asia oli kuitenkin se, että tän piti helpottaa mun elämää, eikä tuoda uusia ongelmia! ***kele!

Mutta... Sitten taas... Kesällä mulla oli aivan kamala alli-kompleksi. Siis mun allithan hyllyi ihan kamalasti! Hihattomien paitojen ja t-paitojen käyttö tuntui tuskastuttavalta, kun aina ne hiton allit tursusi... Onneksi tuli syksy ja voi käyttää hihallisia paitoja! Mutta... Tässä päivänä eräänä huomasin, että se allien iho on vetäytynyt! Ei ne enää hylly ja roiku niin pahasti :) Mutta mulle vaan oli jäänyt päähän se, että ne hyllyy, niin nehän hyllyi! Ei ne vieläkään täydelliset allit ole, mutta tarvitseeko niiden täydelliset olla?

Sitten toinen ongelmakohta. Vatsa. Ne makkarat. Kaksi poimua, kuten lääkäri kauniisti asian ilmaisi. Yritäpä saada ne mahtumaan muuten sopivan kokoisiin farkkuihin? Niin. Ois kivasti reisistä napakat, mutta vatsa ei mahdu. Survo, survo ja vedä nappi kiinni, vetskarin saa kyllä ylös sitten! Ai jumankauta, että sattuu! Ei näin voi koko päivää olla... Tai kun lähdet johonkin, missä pitää juosta. Oletteko koskaan miettineet, minkälaista ääntä voi pitää semmonen vatsapoimu? Kun se höllyy ylös ja alas juostessa? Kuuluu vaan: "läps, läps, läps". Aika pikkasen noloa! Onneksi tähänkin on ratkaisu: Napakat MUMMOkalsarit. Sellaiset alkkarit, jotka voit vetää vatsan päälle. Mutta sitten, jos ne sattuu olemaan aavistuksen pienet tai käytössä venähtäneet, tulee ongelma, jolloin ne menee sitten ikävästi väliin.

Meidän pesisjoukkuelaiset on tätä väliin menemis -ongelmaa kuunnelleet nyt kuluvan kauden ja päättivät sitten pelastaa ensi kauden treenit yhdeltä ongelmalta:

Nyt voin testata, miltä se oikeasti tuntuu, kun menee väliin ;) Ja sitten myös pelastautua siltä väliin menemiseltä :D
...joukkuelaiset eivät tosin tienneet pelastavansa minut myös siltä toiselta ongelmalta ;) Nämä ovat nimittäin oikein oiva vaihtoehto myös arkikäytössä ;) Menee ne puristavat housutkin paremmin jalkaan ja mekkoja pitäessä pysyy keskivartalo paremmin paketissa :P Tosin ihan välttämättä näitä ei kenellekään toiselle halua näyttää, ihan ei ehkä ole houkuttelevimmat ;)

Mutta hitto vie, matkalla vastaantulleista haasteista huolimatta, mä painan 89,7 kg. Alle 90 kg! MINÄ?! En olisi kyllä alussa uskonut, että tänne asti oltais päästy ja tästä mennään vielä eteenpäin. Kaiken muun hyvän ohessa tässä kehittyy hyvät ongelmienratkaisutaidot. Pitääkin lisätä CV:hen ;) Myös asioita tulee pystyä organisoimaan, joten niitäkin taitoja tässä on opittu entisestään. Samaa mieltä oli myös pesisjoukkue:



Nyt matka jatkuu niin, että suunnitelmissa on pudottaa 9,7 kg. Ensin se 4,7 kg ja sitten loput. Pieniä askeleita tässäkin kohtaa, vaikka suuri urakka on jo takana. Ei liian isoa palaa, jotta ei tuskastu sen alle, mutta nyt ei ole myöskään varaa alkaa löysäilemään. Sitä tässä on jo tehty, eikä se ole vienyt kohti tavoitteita, se on vaan pysäyttänyt ja jättänyt junnaamaan paikoilleen. Ja jälleen, itsestä se kaikki on kiinni :) Pikkuhiljaa opettelen myös hyväksymään ne vartalon epäkohdat. Olen sitä mieltä, että sillä, jolla on se "täydellinen" vartalo, on varmasti jotain muita ongelmia. Helpointa (vaikkei helppoa) on vain opetella ymmärtämään, että on hyvä sellaisena, kuin on :)

Vaikka ei mun kroppa ole täydellinen, eikä mun pää toimi aina niin, kuin toivoisin sen toimivan, mulla on silti läheisiä, jotka välittää. Mulla on mukava työ, jossa mä olen hemmetin hyvä, mulla on harrastuksia, joista mä pidän, mulla on terveyttä elää tätä mun ainutta elämää, johon kuuluu ylä- ja alamäkiä. Mulla on asiat aika tosi hyvin, vaikka mä en oikeasti olekaan täydellinen. Mä olen kuitenkin riittävä sellaisena, kuin olen.


perjantai 2. lokakuuta 2015

Kukkakaalia, NAM!

Olen koko viikon ollut tosi reipas ruokien suhteen ja jaksanut erinäköisiä eväitä tehdäkin :) Se onkin sitten näkynyt sekä jaksamisessa että vaa'alla mukavina tuloksina :)

Eilen pohdiskelin, että mitähän tekisin ruuaksi. Sitten, PLIM! Yhtäkkiä facebookissa eteeni pomppaa Jeritan laittama linkki hänen blogiinsa: http://fitfoodia.blogspot.fi/2015/10/kukkakaali-lasagne.html

Siitä se ajatus sitten lähti! Minäkin syön kukkakaalilasagnea! Tein tosin vähän tuhdimman version, sillä mä laitoin mukaan jauhelihaakin ;) Aikaahan tuohon ruokaan tuhraantui aika paljon, mutta olihan se sen arvosta :) Eväs maistui myös tyypille, joka ei laskeskele kaloreitaan. Sille upposi puolet vuoasta! :D

Mutta, taas mä olen ylittänyt itseni, minä, joka en ennen voinut sietää kukkakaalia kypsennettynä! :D



Mukavaa ja maistuvaa viikonloppua! :)

tiistai 29. syyskuuta 2015

Soitto terveyskeskuslääkäriltä ja tulevaisuuden pohdintaa

Sain eilen puhelun terveyskeskuslääkäriltä. Ei ne asiat menekään ihan niinkuin suunniteltiin, vielä :) Lääkäri siis soitti ja kertoi, että oli tosiaan laittanut lähetteen eteenpäin, mutta nyt häneen oli otettu yhteyttä asian tiimoilta. Painon pitäisi olla pysynyt samassa vuoden verran, ennenkuin lähetettä huomioidaan sen enempää. Painoindeksin tulisi olla myös alle 30. 

Kysyin lääkäriltä, että mitäs nyt, kun ajattelin kuitenkin vielä painoa pudottaa, että saako se olla vähemmän siinä kohtaa, kun lähetettä laitetaan eteenpäin? Vastaukseksi sain, että muutamista kiloista ei varmaan ole haittaa, mutta jos reilusti meinaa pudottaa, niin asia on eri.

Nyt tässä sitten pohditaan, että pudotellaanko painoa pikkuhiljaa, vai otettaisikos käyttöön sellainen tiukka linja ja kohtuullisessa ajassa pudotettais esim. 10 tai 5 kiloa. Tämä kohtuullisen ajan pudotus vaatisi kyllä panostusta paljon enemmän, kuin mitä nyt viime aikoina olen panostanut. 

Toisaalta, tuo kohtuullisen ajan pudotus ja panostaminen saattaisi olla sellainen muutos, mitä nyt kaipaisin tähän väliin. Viime aikoina tuntuu, että olen ollut väsähtänyt tuohon punnaukseen ja ruokien tekoon ja olen yrittänyt mennä sieltä, mistä aita on matalin, eväiden suhteen siis. Ja se sitten on tietysti näkynyt tuloksissa, joita ei ole tullut. Repsahduksiakin on sattunut. 

Mieltä on vetänyt matalaksi myös kovin vetämätön olo, mitä on jatkunut jo useamman viikon. Ei ole paljon mieli tehnyt salille tai muihin hikitreeneihin lähteä, kun välillä on tuntunut, ettei jaksa nostaa itseään sängystä ylös. Sitten, kun sieltä on ylös päässyt, olo on kuitenkin sen verran skarpimpi, että jaksaa vähän puuhastellakin. Iltaisin kuitenkin uni on tullut helposti ja aikaisin, aamulla on nukkunut mahdollisimman pitkään. Levännyt siis ainakin olen! :)

...Mutta ei pidä jäädä tuleen makaamaan, vaan ryhtyä toimiin! Ryhdistäydyinkin siis jo eilen! :) Eiliset syömiset meni täysin sovittujen kaloreiden mukaisesti ja sama tapahtuu tänään. Eilen ja tänään töissäkin on ollut mukana tarpeeksi eväitä, jotta sitä hillitöntä nälkää ei ehdi tulemaan ja saa syödä hyvällä omalla tunnolla jättisuuria ruoka-annoksia, kun eväät on fiksusti valittuja ;)

Olen myös todennut, että nyt loppuu herkkujen "korvaaminen" proteiinipatukoilla ja muilla valmiilla ostoksilla. Jos jotain herkkua haluan, niin leivoin itse, niin että ne menee ruokavalion puitteissa.

Jos mä olen tähän pystynyt ennenkin, pystyn siihen nytkin. Viikonloppuna pystyin tähänkin, monen vuoden tauon jälkeen:



Suunta on eteenpäin, sillä entiseen ei ole paluuta :)

tiistai 22. syyskuuta 2015

Lääkärikäynti ja lähete plastiikkakirurgille... Hui!

Kesällä huomasin inhottavan ongelman. Varsinkin helteisinä päivinä. Laihtumisen myötä, vatsassani on kaksi makkaraa. Ei siellä sisällä ;) Makkaroiden väliin jää napa ja napa-parka ei pääse hengittämään, kun se on siellä makkaroiden välissä jumissa. 

Kesällä varsinkin oli sellainen tunne, että asioista olisi hyvä käydä vähän puhumassa jonkun kanssa, niin ei olisi ehkä niin usein pää huonossa jamassa. Pään kunto kun vaikuttaa koko ihmisen kuntoon, joten se pää täytyy pitää kasassa ;)

Alkusyksystä varasinkin sitten ajan terveyskeskuslääkärille. Ajattelin, että mua jännittää ihan kamalasti ennen lääkäriä ja en oikein osaa olla mitenkään päin ennen sitä, varsinkin ajan lähestyessä. HÖPSIS! Töissä on ollut mukava hoppu ja vapaa-ajalla olen tehnyt mielekkäitä juttuja, niin ei paljoa ole ehtinyt moisia murehtimaan :)

Lääkärissä kävin viime perjantaina, aamusella. Perjantai mulla oli lomapäivä, kun lähdin Keski-Suomen suuntaan viikonloppua viettämään. Aamulla ehdin vähän jännittämään, että millainenhan tyyppi se lääkäri oikein on ja mitä kaikkea mä sille nyt sitten kehtaan kertoa... Lääkäri oli ajallaan ja kaiken lisäksi, hän vielä hymyili, kun otti mut vastaan!

Lääkäri kyseli syytä, miksi olin paikan päälle mennyt. Kerroin sitten, että olen pudottanut painoa ja sen myötä on tullut vähän vaivaa ylimääräisestä ihosta. Lääkärihän toki kysyi, että miten olen painoa pudottanut ja mitä nykyään syön yms. Sitten puhuttiin siitä, mitä elämässä on muutenkin tapahtunut ja siitä, että kaikkia asioita ei ehkä ole aikanaan tullut läpikäytyä. Puhuttiin myös minkäkuvan muuttumisesta ja siitä, että sen hyväksymiseen voisi kaivata vähän apuja. Kerroinpa myös jännittävistä istumaongelmistani ja selkävaivoista. Lääkäri tutki vatsapoimuja ja totesi, että ihan oikein olin havannoinut napaani, että väliinhän se jää ja sanoi, että vatsapoimut on suuret. 

Lopputulemana: Lääkäri lupasi tehdä lähetteen plastiikkakirurgille ja sain yhteystiedot psykiatriselle sairaanhoitajalle. 

Eilen sitten lueskelin tuolta omakanta.fi -palvelusta, että lähete on laitettu eteenpäin ja siitä innostuneena varasin myös ajan (kun sen ihanasti saa varattua netin kautta) sairaanhoitajalle, jotta pääsen juttelemaan asioista. 

Hieman jäi perjantaina olo, että asiat menee nyt nopeasti eteenpäin. Minä kun ajattelin, että perjantaina puhutaan siitä, että lähete ehkä voitaisi laittaa jossain kohtaa, hamassa tulevaisuudessa. Tai siis, että mitä se lähetteen eteenpäin laittaminen vaatii minulta... No, se vaati lääkärissäkäynnin :D

Vähän nyt hämmentää, mutta vielä ei kauhistuta. Katsotaan sitten, kun se kutsu sinne plastiikkakirurgin pakeille oikeasti tulee :)

Viikonloppuna ei onneksi kovin ehtinyt asioita pohtimaan, kun oli mukavaa puuhaa :)  





torstai 10. syyskuuta 2015

Uusi ongelma, josta kukaan ei ole kertonut etukäteen!

Mä aina tasaisin väliajoin kiukuttelen siitä, kun kukaan ei ole kertonut etukäteen kaikista asioista, joita suuren kilomäärän pudottamiseen liittyy. Siksi mä koitan niistä itse kirjoitella suht avoimesti, jotta muut samojen asioiden kanssa touhuavat tietää, mitä on tulossa ;) Aina ne asiat ei ole niin mukavia, kuten ylimääräinen iho tai se, että joutuu siivoamaan vaatekaapin moneen kertaan ja kuluttamaan rahaa, jotta saa sinne täytettä...

Jotta päästään seuraavaan ongelmaan, jonka mä olen kohdannut, kerron teille tarinan...

Olipa kerran tyttö, joka oli ylipainoinen. Tyttö oli ollut ylipainoinen niin pitkään, kuin itse muistaa. Tuo tyttö ei ollut kovinkaan kiinnostunut vaatteista tai pukeutumisesta, sillä hänen kokoiselleen ei juuri löytynyt kivoja vaatteita. Tyttö osti siis aina jotakin sellaista, mikä sattui päälle sopimaan, oli mukava päällä ja osui budjettiin.

Tyttö oli elämänsä aikana oppinut, että hymyllään ja iloisuudellaan pystyi "peittämään" ylipainonsa ja huonon pukeutumisensa. Siitä tyttö oli onnellinen ja onnekas, että oli saanut valloittavan luonteen ja uskalsi hymyillä ja nauraa ääneen.

Jossain kohtaa, tyttö tuli siihen tulokseen, että haluaa pudottaa painoa. Tyttö teki sen. Tytön olemuksesta alkoi paistaa hyvä olo ja tätä kestikin jonkun aikaa. Meni kuitenkin muutama vuosi, jolloin paino ei tippunut enää samaan tahtiin ja elämä oli kiireistä ja tekosyiden viidakkoa painon pudotusta vastaan.

Tuli aika, jolloin tyttö tajusi, että nyt olisi kokeiltava jotain uutta. Tyttö kaipasi elämäänsä haasteita ;) Tyttö päätti alkaa käymään salilla. Salin kautta tyttö löysi ohjaajan, jonka kanssa puuhasteltiin saliohjelmaa ja jonkun tovin päästä tehtiin myös ruokavalio ja tyttö alkoi sitä noudattamaan. Tyttö tajusi, että tämähän tuntuu hyvältä ja paino alkoi tippumaan. Välillä vähän takkuiltiin ja sitten taas jatkettiin. Sitkeästi tyttö on jaksanut tukijoidensa avulla syödä ja liikkua ja paino on pudonnut tasaiseen tahtiin alaspäin. 

Vuosi takaperin tyttö keskusteli ystävänsä kanssa ja tuolloin ystävä kertoi menevänsä naimisiin ja pyysi tyttöä kaasokseen. Tyttö oli hämmentynyt, mutta tottakai suostui! Salaa tyttö taisi myös tirauttaa muutaman kyyneleen ;) 

Häiden odottelu alkoi ja aina välillä häistä puhuttiin ja niiden suunnittelua pohdittiin. Morsian hoiti juhlapaikan ja ennen kesää häistä alettiin puhua pikkuhiljaa enemmän. Tyttö päätti, että pitää häitä edeltävän viikon lomaa, jotta saadaan tehtyä kaikki ns. viimetinkaan tulevat asiat.

Häät pidettiin syksyllä ja kesällä lähdettiin etsimään morsiamelle pukua. Morsian ei mihinkään perinteiseen valkoiseen halunnut pukeutua, sillä häät olivat syyshäät, eikä morsian muutenkaan tykkää pönötysjuhlista. Hääjuhla oli suunniteltu iloiseksi, naurun ja rakkauden täyteiseksi yhteisjuhlinnaksi :)

Morsiamelle löydettiin loppujenlopuksi täydellinen puku netistä ja voi jestas, se olikin kyllä ihana <3 Sitten alkoikin kaason pukeutumisongelma... Pitkä mekko? Lyhyt mekko? Mutta ehdottomasti mekko! Miten hiukset? Entä meikki? MITÄMITÄMITÄ?! PANIIKKKKKI! 

Sitten painettiin paniikkinappulaa. Hiukset ja meikki järjestyi molemmille, kun tyttö kysyi toiselta ystävältään, joka on kampaaja. Jep. Sitten enää se mekko... Onneksi morsian ei ollut niuho ;) Vaan oli itsekin sitä mieltä, että kaason mekko saa olla musta ja riittää, jos kynsissä ja hiuskoristeissa on samaa väriä, kuin hänen mekossaan. Pääasia kuitenkin on, että tärkeät ihmiset on paikalla, eli pukeutumisesta ei tehdä kynnyskysymystä. 

Tyttö ja morsian olivat kumpikin hieman aloittelijoita meikkaushommissa. Kyllä kumpikin tiesi, mikä on meikkivoide ja puuteri jne... Mutta juurikaan kumpikaan ei niitä ole käyttänyt. Korkeintaan ripsiväriä ja huulirasvaa :D Tytön lomaviikon aikana piti sitten käydä ostamassa oikeanväriset meikkivoiteet. No, tytön piti sitten viikon aikana opetella myös käyttämään sitä meikkivoidetta, joten oli pakko alkaa meikkaamaan! Tyttöä painostettiin käyttämään myös huulipunaa.... koska huulipunan käyttö ei ollut tytön mielestä kovin luonnollista, niin sehän piti heittää ihan läskiksi...


Tyttö suostui hommaamaan myös järkyttävän värikkään huulipunan, ihan vaan ystävänsä vuoksi <3



Viikon aikana tyttö peilaili itseään, huulipunan kanssa, ilman huulipunaa. Meikkivoiteen ja puuterin kanssa ja ilmankin. Viikon aikana tyttö huomasi kiinnittävänsä enemmän huomiota siihen, minkänäköisenä sitä liikenteeseen lähti. Tyttö katsoi asukokonaisuudet sopiviksi ja viimeisenä ennen ulos lähtöä, piti katsoa peiliin, että kokonaisuus on huoliteltu ja sopiva. Viikon päätteeksi tyttö huomasi sen ongelman, josta kukaan ei ollut keronut etukäteen...

Tyttö huomasi näyttävänsä omasta mielestäänkin (muilta oli paljon kommentteja tullut) ihan hiton hyvältä! Vaikka meikki oli hyvinkin kevyt, mutta se viimeisteli kokonaisuuden. Tuntui järjettömän hyvältä, kun omasta mielestäänkin näytti hyvältä!

Vihdoin hääjuhla koitti. Tyttö, löysi itsensä moneen kertaan peilin edestä, korjailemassa sitä värikästä huulipunaansa, valvonnan alaisena.

Eikun, kuka sitä punaa korjailee? Mitäh?!

Välillä peilin ääressä huulipunaa korjailtiin morsiamen kanssa yhdessä.




Välillä piti poseerata ja esitellä kampausta ja meikkiä...



...jotta totuus ei unohtuisi, välillä piti pöljäillä...

11 vaahtokarkkia/suu. Mahtui, mutta olipa vaan aika makeaa, YÖK! :D

Koita ton <3 kanssa sitten poseerata?! ;)

Häitä edeltävä viikko ja aika, jonka tyttö sai ystävänsä kanssa viettää, kruunasi pitkään työstössä olleen asian. Tytön elämässä yksi etappi on saavutettu. Tyttö ei enää koe olevansa tyttö, vaan tyttö on Nainen ;)




Sen pituinen se.

Muistakaa kuitenkin: Ihmiset ovat kuin täytekeksejä, kaikki hyvä löytyy sisältä <3

torstai 27. elokuuta 2015

Nammmmmmm! Porkkanakakkua!

Entisessä elämässä mä opettelin tekemään hitsin hyvää porkkanakakkua. Löysin sen ohjeen vahingossa netistä ja se oli kyllä hyvää! Nyt teen ehkä jollekin karhunpalveluksen, laittamalla herkkukakun linkin tänne... tai sitten nyt testataan sitä kanttia ;) Täällä on siis se ihana ohje: http://www.chezmarius.fi/#article/1126

Olen usein miettinyt, että mitenhän sitä tuollaista mehevää porkkanakakkua voisi tehdä kevyemmin. Koska se porkkanakakku on vaan niiiiiiiiiiiin hyvää! Osuipa sitten silmiini eräs blogi jota seuraan ja sielläpä kerrottiin porkkanakakkuleipomuskokeilusta. Ohjetta pääset tutkimaan täältä: http://fitever.fitfashion.fi/2015/08/27/sokeriton-gluteeniton-ja-jopa-maidoton-kakku-voiko-se-olla-hyvaa/

Nyt sitten iski innostus kokeilla itsekin. Kun kerran joku muukin, niin miksen minäkin?! ;) Päätin testiksi tehdä oman version ja katsoa mitä syntyy. Näillä mentiin:
100g valkuaista
100g lupiinijauhoa
50g kookosjauhoa
160g Alpro soya natural kookoksella (jugurttia)
240g porkkanaraastetta
Karppisokeria
Kanelia
Kardemummaa
Leivinjauhetta
Suolaa

Ensin vaahdotin valkuaiset ja karppisokerin kovaksi vaahdoksi.
Sitten olisi kai oppikirjojen ohjeistusten mukaan pitänyt varovasti käännellä vuorotellen jauhot ja porkkanaraasteet sekaan. Meikäläisen oppikirjaohje hutkas kaikki kuivat aineet valkuaisvaahdon päälle, heitin jugget perään ja sekoitin sähkövatkaimen pienimmällä teholla sekaisin. Lopuksi porkkanaraasteet sekaan ja taas vatkaimella sekaisin.

Taikina vuokaan, vuoka uuniin, jossa on 200 astetta lämpöä. Paistoin ainakin 30 min, luultavasti enemmän :D

Ilman kuorrutusta kakun arvot/100g:
94 kcal
P. 10.7 g
H. 5 g
R. 3.4 g

Kuorruruksen voi tehdä vaikka maustamattomasta tuorejuustosta ja jugurtista. Meikäläinen teki soijakermasta ja jugurtista, kun tuorejuusto oli muuttunut valkoisesta vihreäksi ;)
Nam ja maiskis! :)


maanantai 24. elokuuta 2015

Jännä päivä ;)

Jos joku on lueskellut blogiani pidempään, saattaa ehkä muistaa kirjoituksen, jossa puhuin yllättävästä joululahjasta. Sen tekstin löydät täältä. Yllättävä joululahja oli siis lahjakortti voimaannuttavaan valokuvaukseen. Tuossa aiemmassa tekstissä kirjoitin siitä, että haluaisin, että painoa on pudotettu ainakin 30 kg, ennen kuvia ja siihen taidettiin päästäkin ;) 

Kovasti pohdin, että minkälaisia kuvia mä oikein haluaisin... Minkälaisia kuvia musta saa? Miten saisi parhaat kuvat ja missä? Miten hiukset ja mitkä vaatteet? Minkälainen meikki?! Ihania naisen ongelmia ;)

Kuvauspäivä oli sitten tuossa parin rankan työviikon päätteeksi, joten loppupeleissä vaatteista, meikistä ja hiuksista ei ehtinyt ihan niin paljoa stressaamaan. 

Alkuun kuvaaja vähän kyseli, että minkälaisia kuvia haluaisin. Mä olin sitten ihanan helppo nainen ja vastasin aluksi, että en tiedä?! Mutta sitten sain kuitenkin kerrottua, että ainakin iloisia kuvia, sillä sellainen mä olen normaalisti. Luontainen iloisuus oli myös ollut jonkun aikaa hieman piilossa, niin olisi mukava saada sitä kaivettua esiin. Kuvaaja kyseli myös, mitä ei missään nimessä saisi kuvata ja mistä pidän itsessäni. No, allien pitäisi pysyä piilossa, sillä ne on ihan kamalat! Mutta silmät ja hymy on sellaisia, joista olen aina itsessäni pitänyt.

Kuvia oli tarkoitus aluksi ottaa Haltialan tilalla, sillä siellä oli sellainen kiva laituri. Ongelmaksi kuitenkin osoittautui aurinko, joka porotteli kirkkaalta taivaalta ja aiheutti kurjia varjoja kasvoihin. Yritettiin kuitenkin muutamia kuvia ottaa ja pari onnistuikin :) Äkkiä sitten koitin miettiä jotain uutta paikkaa ja keksinkin, että nytpä mennään Vantaankoskelle! Siellä on yksi oikein kiva paikka, joka on minulle muutenki merkityksellinen :)

Olihan se vähän hassua yrittää rentoutua siinä kameran edessä, kun minun piti olla kaiken keskipisteenä! :D Olenhan mä sellainen hölösuu ja helposti porukan huomion keskipisteenä, mutta silloin mä olenkin siinä omien luontaisten vahvuuksieni kanssa. Nyt piti olla ulkonäkönsä kanssa keskipisteenä, eikä ympärillä ollut mitään porukkaakaan (parempi toki niin).

Miksi se sitten oli niin hankalaa olla keskipisteenä oman ulkonäkönsä kanssa? Mun kroppa on muuttunut niin paljon tässä viimeisen vuoden aikana, etten ole ihan pysynyt perässä. Aiemmin vartalo on saanut vain negatiivista huomiota, enkä mä vielä ole sinut oman vartaloni kanssa. Tiedän myös, että muutoksia tulee edelleen, kun painoa putoaa. Missä välissä tässä olisi muka ehtinyt kroppaansa tottumaan?! :D Eikä sitä oikein osaa ymmärtää, jos joku sanoo, että näytät hyvältä. Vaikka peilikuva näyttää (vaatteet päällä) hyvältä, niin oma pää edelleen kääntää ajatuksen siihen suuntaan, että olen ihan valtava. Askel askeleelta sitä sitten kai tottuu :)

Kuvia kuitenkin saatiin otettua ja mun täytyy tunnustaa, että kun sain itse kuvia sähköpostiini, en meinannut uskaltaa niitä katsoa. Katsoin ne illalla, nukkumaanmennessä ja aamulla ne piti katsoa uudestaan, niin epätodelliselta se tuntui. Olenko minä ihan oikeasti noissa kuvissa?! Mullahan on vyötärö?! Okei, on mulla edelleen paksut jalat, rumat kädet ja pienet rinnat, mutta tuo hymy ja silmät ajaa niiden ohi :) 

Vai mitäs olette mieltä?

Kuva: Mariah Kari

Kuva: Mariah Kari

Kuva: Mariah Kari

Kuva: Mariah Kari

Kuva: Mariah Kari

Kyllä taisi siis ihan oikeasti olla kyseessä voimaannuttava valokuvaus ;) Nimim. edelleen päivittäin käyn kuvat läpi ja mietin, olenko se oikeasti minä?! :)