tiistai 24. marraskuuta 2015

Ajatusmaailma ja sen vaikutus elämään

Lueskelin Hiljan blogikirjoitusta lannistumattomista ihmisistä. Kirjoituksessa oli viitattu Hesarin kirjoitukseen siitä, miten toisilla on parempi kyky selviytyä vastoinkäymisistä. Näiden kirjoitusten yhdistelmä sai minut pohtimaan omaa ajatusmaailmaani ja sen vaikutusta mun elämään.

Päällisin puolin ja aika pitkälti sisältäkin mä olen hyvinkin positiivinen ihminen. Välillä jopa niin positiivinen, että ihan itseänikin ärsyttää ;) Mutta mä löydän aina asioista jonkun positiivisen puolen. Musta on mukavampi ajatella positiivisesti, sillä kurjien asioiden pohtiminen ja vatvominen kuormittaa mua ihan hurjasti. 

Mä en tykkää kattoa uutisia, kun sieltä tulee vaan kurjia asioita. Mä en jaksa kuunnella, jos ihmiset vänkää ja inttää asioista. Rakentava keskustelu on täysin eri asia. Mä olen blokannut facebookista ihmiset, jotka päivittää sinne aina vaan jotain kurjaa ja negatiivista. Mä en jaksa turhaa valitusta. Taidan elää sellaisessa omassa pienessä kuplassani ;) Suojelen itseäni turhalta kuormalta.



Välillä olen pohtinut, että mistä tuo positiivinen asenne on tullut. Ei mun sitä tarvitse tekemällä tehdä, sillä tällainen mä olen ollut aina. Kai se jossain suvun veressä on periytynyt :) Olisi tässä elämässä ollut montakin syytä siihen, että olisin voinut katkeroitua ja jäädä kiinni niihin negatiivisiin asioihin; mua on kiusattu koulussa ja vapaallakin (ei tosin kotona), mun vanhemmat on eronneet, mun sisko on sairastunut skitsofreniaan, mua on käytetty monella tapaa hyväksi, mä olen saanut pelätä läheisien sairauksien vuoksi, mä olen menettänyt läheisiä... 

Kaikki tapahtuneet asiat on jättäneet muhun jälkiä ja vaikuttaneet mun elämään. En mä näitä asiota ole mun elämääni toivonut, enkä pyytänyt. Mutta mä väitän, että nämä tapahtumat on tehneet musta tällaisen ihmisen kuin olen. Uskon myös, että positiivisen asenteeni takia olen selvinnyt näistä asioista. En minäkään ole mikään yli-ihminen ja kaiken kestävä tyyppi, mutta jos mä olisin jäänyt vatvomaan ja märehtimään näitä asioita, olisin mun elämä varmasti ihan tosi paljon kamalampaa!

En yritä sanoa sitä, että kaikkien pitäisi olla yltiöpositiivisia ja aina hymy päällä niin, että hampaat näkyy. Sehän on vielä kamalan raskasta, varsinkin jos pakosta pitää hymyillä! ;) Mutta valitettavan monesti olen huomannut, että negatiivisuus paistaa ihmisistä pidempään ja pidemmälle, kuin se positiivisuus. Kehoittaisinkin siis jokaista miettimään sitä omaa asennettaan :) Auttaako se selviytymään asioissa, jos ajattelee kaiken negatiivisen kautta? Voiskos se elämä olla helpompaa, jos sitä kurjuutta ei maksimoisi koko ajan?

Tietysti välillä elämässä on asioita, joihin ei vaan voi vaikuttaa ja ne vetää mielen matalaksi. Tottakai joskus tulee se tilanne, kun lyötyä lyödään uudestaan ja sitä on ihan tallaantuneena pohjalle. Tulee tilanteita, että yksin niistä asioista ei selviydy, vaan tarvitsee tukea ja apua. MUTTA, sitä paremmalta se hyvä olo ja hymyily tuntuu, kunhan se taas esiin pilkistää.

Mä alan voimaan huonosti, jos joku asia on rempallaan ja mieli on koko ajan matalalla. Siksi mä haluan korjata niitä asioita elämässäni, mitkä ei ole kohdallaan. Siinä on siis jälleen syy, miksi mä haluan pitää huolta itsestäni. Tällä viittaan nyt kirjoitukseeni kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Kun voin itse kokonaisvaltaisesti paremmin, ei ne kurjat asiat lynkkaa mua niin pitkäksi maanrakoon. Toisaalta, myös ruokavaliosta kiinni pitäminen ja treenaaminen auttavat pysymään pinnalla, vaikeinakin hetkinä.

Ja hei, vaikka mä tänä aamuna heräsin taas kurkku karheana, enkä olisi jaksanut nousta sängystä, kun joka paikkaa särki, niin silti mua hymyilyttää: 


...koska mun elämä alkaa pikkuhiljaa olla sellaista, kun mä haluan. Kera mun postiviisen ajatusmaailman, jonka myötä olen päässyt näin pitkälle!  :)

perjantai 20. marraskuuta 2015

Oivalluksia odotellessa... ja odottamattomia oivalluksia :)

Olin aloittanut tämän tekstin kirjoittamisen sillä, että on pitkään ollut jo sellainen olo, että odottelen jotain suurempaa oivallusta elämässä... Teksti oli jäänyt luonnokseksi jo pitkäksi aikaa. Otsikkoa lueskellessa mulle tuli uusi oivallus ;) Ehkä tämä tuleva teksti oli sitten oivalluksen odottelun tarkoitus, vaikka oivallukset ei ehkä niin maata ja elämää mullistavia suoralta kädeltä olekaan :)

Mä olen nyt viimeiset kolme viikkoa saanut motivoitua itseni salille niin, että siellä salilla on käyty hikoilemassa neljästi viikossa. Ai jumankekka mä olen ylpeä :) Tuona aikana olen myös saavuttanut alimman painoni ;) Tosin, viimeisten päivien vaakakäynnit näyttävät jotain ihan muuta lukemaa... Jos alkaisi kaivelemaan, siihen löytyy varmasti monia syitä. Nyt yritän vaan olla stressaamatta asiasta ja olla ylpeä siitä, että olen syönyt, kuten kuuluu ja treenannut kovasti :)

Täytyy myöntää, että tuo treenaaminen on vienyt veronsa. Huomaa, kuinka sitä oikeasti tarvitsee ja ehkä kaipaakin lepopäiviä, vaikka samalla on innoissaan siitä, että jaksaa nostaa isompia painoja ja uskaltaa haastaa itseään :) Mutta minä kun käyn salilla aamuisin ja noina aamuina kello soi klo 4.45, niin iltaisin on mukava kömpiä yhdeksän hujakoilla petiin :) Kun treenaamisen, kokopäiväisen työn ja vapaa-ajan yrittää mahduttaa näin yksin eläessään samaan kalenteriin, niin en halua edes miettiä mitä se on, kun on parisuhde tai perhe :D 




Mutta niistä oivalluksista! Mä olen nyt parisen vuotta tuolla salilla käynyt. Olen aina ollut sellainen, että teen tarkasti ohjeiden mukaan asiat, jotka ei ole minulle niin tuttuja. No, sitten mä olen myös vähän sellainen, että jos on esim. saliohjelma, niin teen tarkalleen ne liikkeet, mitkä ohjelmaan on merkitty. Niinhän kunnon tyypit tekee ;)

Olen aina tasasen epätasaisesti ottanut Jeritalta ohjattuja treenejä. Niistä saa kyllä aina sellaisen motivaatiobuustin omaan treenaamiseensa :) Sen lisäksi niistä saa aina uusia vaihtoehtoja siihen saliohjelmaan. Niin ja jotta ei jää epäselväksi, niin kyllä mun saliohjelmia on välissä muuteltu, että en mä paria vuotta ole samalla moodilla mennyt :D Tylsäksihän se kävisi ;) 

Nyt tässä ahkerammin treenatessa on tullut oivallus, että niin, joskushan voisi ihan oikeasti vaihtaa sitä liikettä, mitä tekee aina samassa laitteessa tai samalla tavalla. Ai vaihtaa miten? Monesti saman liikkeen voi tehdä monessa eri laitteessa. Ei kyykätä tarvitse aina tanko niskassa smithissä tai supersquatissa (tässäkin on jo kaksi vaihtoehtoa!!). Välillä voi kyykkiä vaikka taljassa köyden kanssa! ;) Tai ojentajia ei tarvitse aina hinkuttaa sillä köydellä ylätaljassa (vaikka onkin hitsin hyvä liike), vaan voitkin nostaa tankoa pään päällä :) 




En olisi esim. vuosi sitten vielä voinut kuvitella tekeväni itsenäisesti jotakin muutoksia ohjelman kulkuun. Ja edelleenkin vähän varoen ;) Mutta osaltaan sekin innostaa, kun OIVALTAA, että tietääkin aika monia vaihtoehtoisia liikkeitä ja laitteita, miten ja missä tehdä :) Sitä tulee vähän sellainen voittajafiilis, että hitto vie, mähän olen oppinut asioita alueelta, joka on ollut mulle ihan vieras! Kivaa on myös se, että ei ole enää ihan niin epävarma treenaamisen suhteen, vaan on saanut varmuutta omaan tekemiseensä :) Ei  musta silti muita ohjaamaan ole, älkää huoliko! :D

Eilen käytiin taas treenailemassa Jeritan kanssa takareisiä ja pakaroita. Jerita lupasi, että tänään mulla on taas iso pylly ja katsokaas, kuinka kävikään:


PLOP PLOP! ;)

Edestä tänään näytti kuitenkin tältä:




Oivalluksien täyteistä viikonloppua! :)


torstai 19. marraskuuta 2015

Kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia - mitä tuo sanahirviö tarkoittaa?

Joskus tässä muutoksien alkaessa päätin, että mä haluan voida kokonaisvaltaisesti hyvin. Mitä se sellainen kokonaisvaltainen hyvinvointi sitten mun kohdalla tarkoittaa? Ihan täydellisesti en sitä vieläkään tiedä, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa :)

Mä olen ajatellut sen, että kokonaisvaltainen hyvinvointi koostuu karkeasti jaettuna kahdesta osasta: Fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista. Tavoitteet molempien kohdalla muuttuu elämän edetessä, mutta se on vain hyvä asia! Jos jämähtää paikoilleen, ei kehity ;) Sekä fyysinen että psyykkinen hyvinvointi on myös hyvin sidoksissa keskenään.


Joensuun seudun kansalaisopisto (http://www.joensuunseudunkansalaisopisto.fi/course/view.php?id=11)


Fyysinen hyvinvointi mielestäni tarkoittaa sitä, että jaksan touhuta työpäivän ilman, että joka paikkaa kolottaa tai olo tuntuu ylimalkaisen raskaalta. Jaksan myös liikkua ilman, että tulee hiki pelkästä ajatuksesta. Työpäivän jälkeenkin on tarkoitus jaksaa puuhastella, eikä viikonloppua ole suunniteltu vietettävän nukkuen. Tarkoituksena on myös se, että viihdyn kropassani.

Psyykkisen hyvinvoinnin koen niin, että on sellainen "tasainen" olo. Silloin on sinut itsensä ja omien ajatuksiensa kanssa, eikä stressaa liikaa. Silloin, kun asiat on kohdallaan, kestää myös niitä elämän ylä- ja alamäkiä paremmin, eikä niistä tule ylitsepääsemättömiä.

Fyysisen hyvinvoinnin löytämiseen minä olen tarvinnut apua. Mulla ei ole ollut hurjasti kiinnostusta kaivaa itse tietoa asiasta tai lähinnä ei ole aiemmin ollut kiinnostusta tehdä asialle mitään. Apua ja järjettömästi tukea tähän mä olen saanut Jeritalta. Jerita on tehnyt mulle saliohjelman ja ruokavalion. Asioiden etenemistä on seurattu viikottaisella raportoinnilla. Yhteydenpidon myötä olen saanut vinkkejä myös ruokien tekemiseen, vaihteluun ja leipomiseen. Alkuun oli ihanaa, kun mun ei tarvinnut itse miettiä miljoonista vaihtoehdoista, vaan oli ihminen, joka ajatteli mun puolesta, teki asioista mahdollisimman simppeleiksi ja antoi tarkat ohjeet, miten syön ;) 

Ihan rehellisesti sanottuna, en mä oikeasti edes tajunnut, miten paha olla mulla aikanaan on itseni kanssa ollut. Kaikki on ollut ihan hiton raskasta ja turhauttavaa. Ei sitä silloin isompana osannut ajatella, että voisi tuntua joltain muulta, kun oli tottunut siihen, että ei voi tai kehtaa kaikkea tehdä, mitä muutkin, kun on niin iso ja hengästyy vähemmästäkin. Helpompi oli turvautua siihen, että käveli (HUOM! Kuitenkin kävelin!!!) lähikauppaa hakemaan herkkuja ja palasi kotiin. Saattoi siinä jopa olla ylpeä itsestään, kun oli sen vajaan kilometrin suuntaansa kävellyt. Sitten sai hyvällä omalla tunnolla mussuttaa...

Mutta mitäs sitten, kun se fyysinen olo paranee ja helpottuu? Enpä tullut ajatelleeksi, ettei se pää ihan pysy samalla tavalla perässä tai miten paljon pään sisällä pitää töitä tehdä, että asiat selkenee.

Psyykkinen hyvinvointi on jokaisella meillä välillä koetuksella. Ihan varmasti. Mä olen ihmisenä sellainen, että en ole paljon apuja pyydellyt ja olen oppinut pärjäämään itsekseni. Sen lisäksi mä ajattelen asioita, liiankin kanssa. Aina olen kuitenkin tiennyt sen, että asioista voisi olla ihan hyvä puhua jonkun muunkin kanssa, kuin ystävien tai läheisten kanssa. Mutta kun se kynnys ottaa yhteyttä mihinkään on niiiiiin korkea. Vai mitä? Kun pitäisi puhua omista asioistaan, jotka ei nyt sitten ole ihan niin tärkeitä, kuin jonkun toisen asiat... ai miten niin ei ole?


Viime kevään ja kesän aikana mun mielessä myllersi aikamoisia asioita. Työhommia, iholeikkaukset, liian täysi kalenteri, ihmissuhdeongelmat... Olin jopa niin syvällä, etten halunnut nähdä ketään, ettei tarvinnut selitellä, mikä painaa mieltä tai ettei olisi revitty johonkin uuteen suuntaan, mihin yksinkertaisesti ei jaksanut, ehtinyt saati kyennyt.

Elämä onneksi rauhoittui ja sain itseni koottua jälleen kerran. Aloin vaihteeksi jopa tuntemaan iloa ja hymyilinkin jopa ilman pakkoa! ;) Se on kuulkaa ihana tunne se. Sitten sain itsestäni niin paljon irti, että sain varattua ajan lääkäriin monista syistä ja sieltä sain vinkkiä, mihin voisin asioista mennä puhumaan. Nyt olen kerran jo käynyt asioista puhumassa ja onpa kuulkaa hieno tunne, kun jollain ihmisellä on se tunti pelkästään sua ja sun asioita varten. Ei tarvitse miettiä, että pitäisi antaa se aika jollekin muulle ja saat ihan rehellisesti ja avoimesti puhua ihan juuri niistä asioista, kuin haluat! Eikä ole rajattu, mistä asioista saa puhua! Ja mikä parasta; tiedät, ettei ne asiat lähde eteenpäin niin, että kuulisit ne jostain uudestaan, jonkun toisen kertomana. WAU! Menen siis toistekin ja niin pitkään, kun koen tarvetta :)

En siis tällä hetkellä ole mitenkään erityisen rikki asioista, mutta jotta pystyisi ennaltaehkäisemään sitä rikki menemistä ja edesauttamaan sitä kokonaisvaltaista hyvinvointia, haluan käydä puhumassa asiostani :) 

Edelleen täytyy muistaa se, että psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi kulkee hyvinkin tiiviisti käsikädessä. Jos on kovasti stressiä tai huolta, ei se kroppakaan toimi samalla tavalla (esim. mun tapauksessa paino ei putoa). Jos taas joku paikka on kipeä ja se estää liikkumista tai syöt huonosti, niin alkaa pää hajoamaan... 

Mitä tällä kaikella yritän sitten sanoa? No, jos heittää itselleen sellaisen pikkuhaasteen, kuin kokonaisvaltainen hyvinvointi, on parempi hyväksyä se, että tarvitsee apua asian toteuttamiseen. Minkälaista, se riippuu ihmisestä. Itsestään huolen pitäminen on hankalaa, varsinkin jos elämässä tapahtuu suuria muutoksia. Asioista on hyvä puhua ja sitä tukea on hyvä ottaa vastaan. Ei se tee heikoksi, jos haluaa auttaa itseään. Se on heikkoutta, jos yrittää liian pitkään pärjätä omillaan. 

Anna itsellesi aikaa asioiden kanssa. Muutoksien tekeminen ei ole helppoa, mutta se on helpompaa avun kanssa. Ennen kaikkea, KAIKISSA asioissa, ole itsellesi rehellinen. 

Kuva: Mariah Kari :)


maanantai 2. marraskuuta 2015

Muuttuminen ja siitä puhuminen, niin hyvässä kuin pahassa.

Lueskelin viime viikolla jompaakumpaa valtakunnallista iltapäivälehteä (en nyt kuollaksenikaan muista kumpaa) ja siellä oli juttua lihavuusleikkauksista ja sen jälkeisestä minäkuvan muuttumisesta. Juttu ei ollut mikään monen sivun spektaakkeli, enkä sitä äkkiseltään lehtien nettiversioista löytänyt. Jutussa lihavuusleikkauksen myötä laihtuneet ihmiset kertoivat, minkälaisia kommentteja olivat saaneet laihtumisen myötä.

Ihmiset kertoivat saaneensa ihan hurjia, negatiivisiakin kommentteja. Mä olin ihan tyrmistynyt! Leikkaukseen ei nimittäin ihan heppoisin perustein päästä, joten on varmaan melkoisen seulan läpi mennyt, ennenkuin oikeasti ollaan siinä pisteessä, että ollaan leikkauspöydällä. Voisin kuvitella, että on melkoinen psyykkinen myräkkä ollut. Sitten se kaikki helpotus, että vihdoin asia tapahtuu ja sitten se hämmennys ja ehkä pelkokin, että mitä tulevaisuudessa.

No, sitten paino alkaa tippumaan, mikä on varmasti ihanaa, kun siihen kaikessa pyritäänkin. Paino tippuu ilmeisen nopeastikin ja kropassa tapahtuu hurjasti muutoksia. Ensin olet koittanut pienen pään sisällä sisäistää sitä, että pääset leikkaukseen, muutoksia tulee tapahtumaan ja hups vaan, sitten oletkin siinä kohtaa, ettet tunnista enää kroppaa omaksesi. Sitten joku urpo tulee vielä laukomaan jotain kommentteja, että näytätpä kamalalta tai kylläpä iho roikkuu...?! Siinä pitää hiton vahva olla, että kestää kaiken tuon, vaikka tukea varmasti onkin tarjolla.

Se mua jäi vaan mietityttämään, että kun kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida toisen lihavuutta, niin miksi olisi oikeus kommentoida laihtumista tai sitä matkaa sinne hoikempaan elämään? Miksi ylipäätään pitää päin naamaa kommentoida mitään kurjaa? Se on eri asia, kun ystävät joskus sanoo asioita suoraan. Se on jopa ihan tervettä! Mutta ne ystävät tuntevatkin sinut ja sanovat ihan asiasta. Ainakin niin minulle on käynyt. 

Mutta löytyypä tästä sitten se vastapainokin. Olen joskus aiemminkin kertonut, että minulla on rakas harrastus, karaoke. Ja myös siitä olen joskus (ainakin muistaakseni) kirjoittanut, kuinka ne kivatkin kommentit alkaa nyppimään. Olin viikonloppuna vaihteeksi vähän lauleskelemassa ja siellä vakikuppilassa pyörii tietysti myös tietty vakiporukka. Osa on nähnyt minua vähän harvemmin ja aika moneen kertaan olen saanut kommentteja siitä, kuinka näytän hyvältä ja miten ison työn olen tehnyt. Kaikista paras ehkä on se, että mua onnitellaan?! "Onneks olkoon?" Öööö... mistä? Siitä, että oon oppinut syömään? Siitä, että näytän hyvältä? Siitä, että olen laihtunut? 

Useimmiten olen kuitannut nuo kommentit vaan kiitoksella. On kuitenkin tilanteita, kun se kiitos ei päätäkään sitä keskustelua. Miksi sen keskustelun haluaa päättää? No, minä en ole ennenkään halunnut vartalostani keskustella, niin miksi haluaisin nytkään? En ole ihan sinut vartaloni kanssa, joten koen epämukavaksi keskustella siitä kenenkään kanssa. Varsinkin, jos se keskustelun toinen osapuoli on kännissä ;) Toki nämä tilanteet on mahdollista hoitaa huumorinkin kautta, mutta kyllähän se alkaa riepomaan, kun kuulee saman asian moneen kertaan. Tähän voisi verrata joululauluja, mitkä alkaa soimaan marraskuussa, joten kyllä tammikuussa jo *ituttaa samat vanhat virret.

Viikonloppuna sanoinkin yhdelle kommentoijalle, kun noin viidettätoista kertaa sain kuulla näyttäväni *aatanan hyvältä ja olevani kaunis ja laihtunut ihan kamalasti, että kiitos, mutta nyt riittää. Kehut kuulostaa hyvältä, mutta olen saanut nyt tämän illan aikana kuulla niitä aika moneen kertaan ja sinunkin suustasi vielä useasti, joten olen jo hieman kyllästynyt näihin kommentteihin. Sen verran tämä känniääliö oli kuitenkin järjissään, että hiljeni, mietti hetken ja sanoi, että eipäs olekaan tullut ajatelleeksi asiaa tuota kautta. Tilanne päättyi mukavasti ja jatkettiin muilla aiheilla :)

Tämä kaikki vahvistaa edelleen mun käsitystä siitä, että jokaisen on syytä miettiä mitä sanoo, ennenkuin sanoo. Suurempi merkitys on sillä, miten asian esittää, kuin mitä sanoo. Se on Minskun absoluuttinen totuus ;)

;)